Rooma on aina Rooma

Kunnioitimme Suomen 90-vuotista itsenäisyyttä kolmen päivän pyrähdyksellä ikuiseen kaupunkiin. Majapaikka valittiin tällä kertaa "tois puol jokke", Trasteveren suunnalta. Erinomaisen siisti affittacamere, jonka huoneista löytyi jopa nettiyhteydellä varustettu läppäri. Kätevä apu matkailijalle, kun pitää hakea kulttuuritarjontaa, aukioloaikoja, reittejä, hintoja tai tehdä vertailuja mahdollisten ruokapaikkojen välillä.

Roomassa jalat ovat paras liikkumisväline. Edes Trasteveresta ei ole pitkä matka historiallisen keskustan perinteisille vaeltelualueille, ja itse kaupunginosakin tarjosi hauskaa kylämäisyyttä mutkittelevine kujineen ja pikku piazzoineen. Tarkoituksemme oli taas löytää Roomasta muutama mainio ravintola. Ja sehän onnistui (taas) erinomaisesti. Jos, ihmiset, haluatte syödä hyvin, menkää sinne minne kaikki tiet vievät muutenkin!

Ensimmäisenä iltana yritimme (nälkäisinä, väsyneinä) ensin majapaikkamme läheltä löytyvään hosteria Da Enzoon (Via dei Vascellari 29). Pikkuruinen ruokala oli kuitenkin täynnä ja väkeä riitti jonoksi asti, vaikka lähistän muissa kuppiloissa istui keskiviikkoiltana vain muutamia ihmisiä. Enzon testaaminen jäi sitten perjantaille. Onneksi respan ystävällinen kaveri oli suositellut lisäksi toistakin ravintolaa saman kadun päässä olevalta piazzalta. Paikan nimestä ei tullut täyttä selvyyttä, mutta ilmeisesti se kantoi kyseisen piazzan nimeä. Paikka oli hiljaisempi, mutta ruoka tuotti iloisen yllätyksen, elämyksen suorastaan. Rakkaani pääsi nauttimaan erinomaisen tuoretta ja hyvin tehtyä meriahventa, jonka tarjoilija tyylikkäästi perkasi ruodoista. Itse söin alkuun mitä maukkaimman simpukka-mozzarellapastan ja toisena ruokana lihapullat mamman tapaan. Annosten tyyli oli rahtusen verran perinteistä roomalaiskeittiötä modernimmilla linjoilla; vähän kevyempää mutta ehdottoman hyvistä raaka-aineista ja maukkaasti tehtyä ruokaa. Jos saan jostakin kaivettua tarpeeksi tarkan kartan, niin saan vielä selville paikan nimenkin...

99 LASIA PÖYDÄLLÄ

Viiniklubin maisteluilta pidettiin meillä lauantaina. Viiniharrastuksessa ehkä jopa hauskempaa kuin itse viinit on se asia, että voi kutsua kotiinsa ennestään tuntemattomia ihmisiä viihtymään ja viettämään iltaa. Nytkin syntyi monta uutta tuttavuutta, kun yhdeksän hengen voimin arvioimme kaikkiaan yksitoista viiniä. Pöytä täyttyi laseista ääriään myöten, mutta yksikään ei edes kaatunut... Alkon valikoimista olivat tällä kertaa peräisin vain Beaujolais Nouveaut "Pellerin" ja "Villages Nouveau Silk". Kumpikaan ei herättänyt suuria tunteita. Itse en ole mikään bosolee-fani, joten en osaa vertailla, mutta paremmin tietävät sanoivat, että ainakaan näistä näytteistä päätellen tämä vuosi ei ole erityisen hyvä. Näistä kahdesta kuitenkin Beaujolais Villages Nouveau Silk oli selkeästi moniulotteisempi ja siitä löytyi jopa banaaniaromia.
Loput yhdeksän viiniä olivat peräisin Portugalista, Ranskasta ja Italiasta; suurimmaksi osaksi luomua tai biodynaamista tuotantoa. Varsinainen yllättäjä oli omaperäinen italialainen valkkari Petit Manseng Casale del Giglio. Se on tehty vähän tunnetusta ranskalaisesta Petit Manseng -rypäleestä Lazion alueella. Viini suorastaan tulvi hienoja hedelmäisiä aromeja. Lazion viinit eivät kauhean maineikkaita noin ylipäänsä ole, mutta Casale del Giglio tekee innovatiivista työtä. Pullo oli peräisin Trimani-enotekasta Roomasta. Parin viikon päästä olemme mekin menossa käymään ikuisessa kaupungissa, joten suurella todennäköisyydellä mainittua valkoviiniä ja tilan muitakin tuotteita tulee ostettua jouluviineiksi... Upeita viinejä olivat myös Domaine de la Mordoreen punainen ja valkoinen Lirac «Cuvée de la Reine des Bois». Valmistajan mukaan "Metsän kuningattareksi" nimetyissä viineissä tulee esiin tilan paras laatu ja osaaminen.
Tarjoilimme seurueelle focacciaa ja metsäsienikeittoa. Nostatin focacciaa ohjeen mukaan kolmasti, mutta tulos oli huomattavasti vähemmän kuohkea kuin edellinen versioni, jollle annoin huomattavasti vähemmän aikaa kohota. Ja keitostakin jäi suurus pois. Onneksi vieraamme olivat anteeksiantavaisia, maku oli kuitenkin molemmissa ruuissa kohtalainen, vaikka rakenne jätti toivomisen varaa. Kun lopuksi vielä saatiin laseihin vuoden 1996 Sauternes -viiniä pipareiden ja sinihomejuuston kera, kaikki olivat varmasti tyytyväisiä...

Painajaismaailman lapset

Eilen Jokelan koululla ammutut luodit lopettivat yhdeksän elämää. Ampuja itsekin uhrina uhrien joukossa. Konseptikulttuurissa jopa vainoharhat ja tappamismallitkin ovat monistettavissa ja sovellettavissa. Tai pitäisikö sanoa: varsinkin ne. Ja Suomi on shokissa. Tällä hetkellä ainoat viattomat ovat vankeina Big Brother -talossa.

Yhden unissakävelijän laajennettu itsemurha tapahtui odottamatta keskellä yhteistä todellisuuden kieltämisen kulttuuria. Heräsikö kukaan? Näyttikö seuraava aamu meidät alastomina? Vai olemmeko vain katkeria ampujalle, koska emme pääse kostamaan? Kiusaantuneita koska hän itse langetti tuomionsa? Kohtalo on julmin uhrien läheisille. Heidän unensa on päättynyt, mutta todellisuus ei tarjoa lohdutusta. Seuraavan kahden viikon ajan heittää joka ikinen ilmestyvä iltapäivälehti heidän silmilleen happoa, joka syövyttää sieluun asti. Me luemme kaiken. Me kulutamme tämänkin kuten kulutamme siviilien pommitukset jossakin toisessa maailmassa. Toisessa unessa. Katharsis ei ylevöitä tätä tragediaa.

Syksyinen fuusiomenyy ranskalaisella aksentilla

Olin ostanut pullon Bordeauxin luomuviiniä suosituksen perusteella. Etiketissä luki, että Chateau des Dauphins. Ruokakomerosta löytyi juureksia. Porkkanasta, punajuuresta ja syksyisestä sunnuntaipäivästä muodostuvan yhtälön tuloksena päätin laatia viinillemme välimeren molempia rantoja fuusioivan illallisen: kasviscouscous ja lämmin foccaccia avokadojugurttisalaatin kera. Paitsi että mainitun jugurttisalaatin tarjoilin vasta seuraavana päivänä saman ruuan ja italialaisen Borgata (Montepulciano d'Abruzzo) -punkun kera. Toimi kuin kaksi hirveä, ja couscouskastike oli yön yli tekeytyessään vain parantunut. Joka tapauksessa sekä couscouskastike, joka siis kuuluu maustaa kanelilla ja jossa pitää ehdottomasti olla rusinoita, että italialainen peltileipä muodostivat yhdessä uudelle ranskalaiselle ystävällemme miellyttävän pöytäseuran, jossa saattoi esiintyä edukseen. Viinissä oli ryhtiä ja rakennetta, jopa hiukan lääkekaappimaista yrttisyyttä ja luonnetta, joka mukautui yllättävänkin sopusointuisesti lämpimän mausteiseen juurespataan. Tämä couscous on meidän perheessä jo perinneruokaa, se tarjotaan astioilta, jotka puolisoni tinki partaansa repiviltä ja kyynelehtiviltä arabikauppiailta Tunisiassa joskus kaukaisella 90-luvulla. Siitä reissusta voisi kertoilla enemmänkin, mutta laitanpa nyt tähän kuitenkin tietopuolista asiaa, eli legendaarisen reseptimme:

Couscous Royale

Öljyä
1 - 2 sipulia
Valkosipulia
Juureksia (porkkanaa, punajuurta, lanttua, perunaa)
(kesäkurpitsaa, munakoisoa)
Kikherneitä (valmiiksi keitettyjä)
Rusinoita
1 - 2 purkkia tomaattimurskaa
Tomaattipyreetä
Kanelia (1 kanelitanko tai tl jauhettua)
Mustapippuria
Punapippuria
2 laakerinlehteä
Suolaa
Persiljasilppua

Couscous-ryynejä

Paloittele kaikki vihannekset peukalonpään kokoisiksi lohkoiksi. Laita sopivaan kattilaan (minä käytän rautapataa) öljy kuumenemaan ja kuullota siinä sipuli tomaattipyreen kera. Voit lisätä pippurit jo tässä vaiheessa, jos haluat voimistaa niiden makua. Sitten tomaattimurska, juurekset ja pavut, rusinat sekä suola, laakerinlehdet ja kanelitanko pataan. Lisää myös valkosipulit kokonaisina kynsinä. Jos keitos on liian paksua, lisää hieman vettä ja kypsyttele hellan huomassa kunnes juurekset ovat kypsiä mutta mielellään vielä vähän al dente. Noin puoli tuntia. Tarkista suola ja tarjoile höyrytetyn couscouksen kera. Ripottele annoksille tai tarjoiluastiaan runsaaasti tuoretta persiljaa.

Portaittain

Kumi käryää Eerikinkadulla

Helsingin Kampissa on Juuri syttynyt työmaalla sankasti savua työntävä tulipalo. Tuli palaa räjähdystöiden suojauksessa käytettävissä kumimatoissa. Myrkyllinen savu on hyvin sankkaa.

Alueella kehotetaan sulkemaan toistaiseksi ikkunat ja ovet sekä ilmastointilaitteet. Palolaitos kehotti myös välttämään alueella ulkona liikkumista. Annankadun ja Fredrikinkadun välillä oleva Eerikinkadun osuus on katkaistu liikenteeltä.

Ja minä olen töissä tässä vastapäätä. Eikä meitä kukaan ole evakuoinut. Saas kattoo onnistuuko poistuminen työpaikalta...

Free Burma

Cinque Terre uudelleen koettuna

Pakkohan sinne oli päästä uudestaan. Tällä kertaa lensimme Pisaan ja sieltä matkustimme junalla La Spezian kautta Manarolaan. Kone nousi ilmaan neljältä iltapäivällä ja juna saapui määränpäähän illalla puoli kymmenen korvilla. Taakse jäi sateinen Helsinki, tosin säätiedotukset olivat lupailleet sateita ja myrskyjä myös Cinque Terreen, ja lämpömittarin lukeman kerrottiin keikkuvan maksimissaan kahdenkymmenen asteen tuntumassa. Perillä aallot löivätkin voimallisina vasten kylän pikku sataman aallonmurtajaa. Vaahto roiskui monen metrin korkuisina valkoisina patsaina mustanpuhuvassa yössä. Paikallinen piilopirttimme on aivan rannassa, joten saimme kuunnella aaltojen pauhua aamutunneille asti. Aamun valjetessa meri rauhoittui ja taivas selkeni, eikä sen jälkeen ollut tietoakaan sen paremmin myrskyistä kuin sateistakaan. Lämpötila pysytteli päivisin miellyttävissä runsaan parinkymmenen asteen lukemissa.

Teimme sitten kokonaisen viikon ajan lähes kaikkea, mitä viiden kylän mailla kannattaa tehdä: patikoimme vuorilla, uimme meressä, vuokrasimme kanootin, maistelimme viinejä ja nautimme mahtavia aterioita loistavissa pikku ravintoloissa. Tai sitten vain istuksimme maailman parhaalla näköalaterassillamme, jossa vasen silmä ja oikea aivopuolisko voivat keskittyä pikku sataman ja naapuritalojen elämän seurailuun, kun oikea silmä ja vasen aivopuolisko laskevat Välimeren aaltoja ja niitä pitkin sataman suojiin saapuvia kalastajaveneitä.

Kesämuistoja mummolan takapihalta

Syksyn surkea harmaus pani kaivamaan esiin tämän kännykkävideon, jossa rekkumme Ronja ja tyttäremme Aino esittelevät agilityosaamistaan mummolan takapihalle improvisoidulla radalla. Ronjan agiharrastus alkoi ja päättyi pentuiässä, kun lapsilla ei vielä riittänyt pitkäjännitteisyyttä säännölliseen harjoitteluun. Viime keväänä yritimme päästä takaisin radoille, mutta silloin viisivuotias koiramme oli jo "liian vanha" aloittamaan harrastuksen uudelleen. Näin ilmeisesti siksi, että pääkaupunkiseudun seuroihin on pitkät jonot koiria, ja yli kolmevuotiaat joutuvat armotta jonon hännille. Harmillista kerrassaan. Hyötyä ei ollut siitäkään seikasta, Ronjan "rotukollega" kromfohrländer Penni voitti aikoinaan maailmanmestaruuden peräti kymmenvuotiaana. Mahdollisuuksia kehittymiseen olisi Ronjallakin vielä paljon, kuten videostakin voi päätellä. Nuorena opittu palautuu pienellä harjoittelulla nopeasti, ja kyllä se vanhakin koira tosiasiassa oppii uusia temppuja.

On rekku merelle lähtenyt

Purjehduskausi alkaa taittua seuraavan kauden odottelukaudeksi. Kameran muistikortilta purkautui muutama melko riemukas kesäinen otos. Näitä kun talvipäivän seisauksen aikaan muistaa katsella, niin vaikutus on uskoakseni kirkasvalolampun luokkaa. Ja jos joku on joskus ihmisen elämän tarkoitusta ihmetellyt, niin siihenkin löytyy kuvista vastaus: tee koirasi onnelliseksi!

Salamointia ja etanointia

Hei kaikki, kiitos ja anteeksi. Blogini pysähtyi vappuun ja juuttui sitä seuranneeseen kesäahdistukseen kaikkine lomastresseineen. Hämmästyksekseni olen havainnut, että täällä käy myös lukijoita, joten ei kai auta kuin keriä auki menneet ja lupailla tulevaa.

Varsinaista lomaa oli työpaikanvaihdoksen johdosta vaatimattomat kaksi viikkoa, jotka vietimme veneillen Saaristomerellä. Uusia mielenkiintoisia paikkoja löytyi yllättävän paljon, vaikka kuvittelimme vuosien saatossa kolunneemme nämä Itämeren rannat jokseenkin perusteellisesti. Asiaa auttoi säätila, joka noina viikkoina suosi pikemminkin purjehtimista kuin saaren kyljessä kyhjöttämistä, auringon palvonnasta nyt puhumattakaan.

Pohjoisen suunnassa ylitimme ensi kertaa Uudenkaupungin leveysasteen ja etenimme uuden karttasarjan opastamina aina Raumalle asti. Hyvänä puolena on sanottava. että saariston ruuhkaveneilyalueet jäivät etelään ja vaikka rantautumiskelpoisia saaria on suhteellisen vähän, saimme olla melkeinpä omissa oloissamme. Oheisissa kuvissa on visuaaliset maistiaiset venekeittiömme linjasta, jota voitaneen luonnehtia leiriolosuhteiden gastronomiaksi. Alkupaloina avokadoa pakastekatkarapujen kera, jälkiruokana pakastevadelmia ja saariston mustikoita kermavaahdolla ja digestive-keksipohjalla.

Suositeltavia tutustumiskohteita ovat radiosta tutut Kylmäpihlaja ja Kuuskajaskari. Edelinen on majakkasaari, jossa toimii myös majakkahotelli ja sen yhteydessä erinomaisen tuoreista raaka-aineista annoksensa valmistava husmanskost-henkinen ravintola. Saarella on rikas linnusto lapintiirayhdyskuntineen sekä jännä, karunvehmas luonto. Kuuskajaskari on entinen varuskuntasaari, suuri ja metsäinen. Sieltä löytää vallien ja juoksuhautojen lisäksi marjoja ja sieniä.

Salamointi tuossa otsikossa tarkoittaa juuri nyt ikkunan takana jyrisevää ukonilmaa, josta annettiin oikein viranomaisvaroitus.

Etanointi taas... joo se tarkoittaa blogini päivittämistahtia, joka, sen vannon, on tästä lähtienkin säännöllisen epäsäännöllinen, mutta kuitenkin ehkä näin syyspuoleen virkistyvä.

Odotettavissa on syyskuussa uusi reissu Cinque Terreen, jossa tarkoitus on a) patikoida ja b) nauttia alueen mainioista valkoviineistä ja meren antimista.

Ai niin, viineistä puheen ollen, kesän ehdoton valkkarihitti meidän perheessä on Alkon uutuus Sella & Mosca Vermentino di Sardegna. Sopii sellaisenaan nautittavaksi ja toimii kaikkien tähän mennessä kokeiltujen ruokien kera. Pian päästään testailemaan sitä myös saksiniekkojen kaverina, ja uskonpa ettei tämä sardinialainen tuota siinäkään seurassa pettymystä. Sen maussa on jotakin todella hienoa yrttisyyttä, ja hintaluokassaan (7,77 egeä) alkoholimonopolin tuotetarjooman ehdotonta huippua.

Vappua, horsmaa, piirakoita!

Vappumenyy oli villivihannespainotteinen. Vapunpäivänä nautimme nokkos-halloumipiiraan salaatin ja höyrytettyjen horsmanversojen kera. Horsmat olivat vielä pienenpieniä, mutta maukkaita toki. Niissä on vähän samanlaista kirpeyttä kuin punasikurissa. Niitä voi valmistaa ja tarjoilla samoin kuin parsaa. Höyrytettyjen versojen päälle pirskaus hyvää oliiviöljyä ja balsamicoa, ehkä hieman parmesaaniraastetta. Tai niistä voi valmistaa mainion pastakastikkeen; versoja, öljyä, sipulia, valkosipulia, suolaa ja mustapippuria. Mahtava sesongin herkku, kuten myös nokkospiirakka, nokkos-korvasienikeitosta nyt puhumattakaan! Meillä kerätään nokkosta myös pakkaseen. Se on maukkaampaa kuin pakastepinaatti, ja tietämän mukaan myös terveellisempää. Lisäksi vapun tienoilla nautittiin perheessämme jälkkäriksi yhtä bravuureistani, Torta della Nonnaa, tuota mainiota leivonnaista, johon kuuluvat olennaisesti uunissa paahtuneet pinjansiemenet. Laitan tähän nyt kuvan, kun se on niin kauniskin, lisään reseptin myöhemmin, kun saan tarkistettua mitat. Se ei nimittäin onnistu ihan niin fiilispohjalta kuin nokkospiirakka:
Nokkos-halloumipiirakka
2 dl vehnäjauhoja
2 dl ruisjauhoja
100 g voita (+ 1-2 rkl oliiviöljyä)
suolaa, tilkka kylmää vettä

Noin 300 grammaa ryöpättyä nokkosta (tai pinaattia)
vähintään purkillinen creme fraichea ja/tai rahkaa
(niin että syntyy melko kiinteä seos, liiat vedet kannattaa valuttaa pois sekä nokkosesta että hapanmaitotuotteista)
1 kananmuna
1-2 kynttä valkosipulia puristettuna
valkopippuria, suolaa, raastettua muskottipähkinää
1 halloumijuusto paloiteltuna

Tee taikina ja laita se mieluusti puoleksi tunniksi jääkaappiin tekeytymään. Laita uuni pariinsataan asteeseen, sekoita täytteen ainekset, paitsi halloumi. Painele taikina vuokaan, tue se muotoonsa foliolla ja esipaista pohjaa noin 10 minuuttia. Ota pohja uunista ja täytä se nokkosseoksella, asettele päälle hallouminpalat. Paista, kunnes täyte on kiinteää ja hälloumi saanut väriä, noin 25 minuuttia.

Veneton viinit keittiössä

Viimeinen lomapäivämme Venetsiassa käytettiin tehokkaasti tuliaisten hankintaan. Jo aamusta olimme torilla ostamassa tuoreita vauva-artisokkia, fagioli-papuja, luomuoliiviöljyä ja mausteita. Rialton sillan kupeesta pienestä naamiopuodista ostimme myös hienon karnevaalinaamion kaverilta, joka on tehnyt näitä perinteisiä venetsialaismaskeja moniin teatteriesityksiin ja elokuviin, mm. Kubrickin viimeiseksi jääneeseen, hienoon elokuvaan Eyes Wide Shut. Viinikauppakin aukesi, vaikka hetken pelkäsimme jäävämme ilman niitä tärkeimpiä tuliaisia. Kevättä kohti kun kuljetaan, halusin valita alueen tyypillisistä valkoviineistä muutamia miellyttäviä yksilöitä kotiin maisteltavaksi ja ennen kaikkea ruokaviineiksi. Matkalaukkuun löysivät tiensä kaksi saman tuottajan versiota Soave Classicosta, muutama pullollinen Pinot Grigioa ja pari Friulin Tokai-rypäleestä tehtyä viiniä. Ensimmäisen Soaven nautimme melko pian parsakeiton ja artisokkagratiinin kera. Siinä kohden viinivalinta ei mennyt täysin nappiin, sillä oletimme, että viini olisi ollut hapokkaampaa ja kenties mineraalisempaa kuin miksi se sitten osoittautui. Viini toki oli hyvää, maukasta, persoonallista ja yllättävän kaukana Alkon soavevalikoiman tuotteista. Maistelun tuloksena ajattelimme, että pöydässä saattaisi olla erinomainen kanaviini ja kenties yrttisten ruokien ystävä. Vappua edeltävänä viikonloppuna sitten ryhdyimme toden teolla testaamaan. Perjantaina söimme sinisimpukoita talon tapaan ja korkkasimme pinot grigion. Lauantain listalla oli alkuun avokadot kapristen, hapankerman ja katkarapujen kera, pääappeena sitruunakanaa yrttien ja juuresten kera. Juomana Soave Classico. Sunnuntaina reipas nokkospartio toi metsän siimeksestä maistiaiset kevään ensimmäisestä nokkossadosta. Siitä valmistettiin kevätklassikko nokkos-korvasienikeitto (sienet pakkasesta) ja nokkos-ricottacannelonit. Sunnuntaiviiniksi valikoitui Tokai Friuliano. Aikas paljon oli tuo maukas ja mainio viini Alkosta löytyvän unkarilaisserkkunsa Tokai Furmintin oloinen, ja toimi mainiosti kasvisruokamme keralla. Arvatenkin viini voisi kannatella suurempaakin ruuan hapokkuutta ja monenlaisia makuja. Viini saattaisi toimia kerrassaan loistavana parina esimerkiksi ranskalaiseen tapaan valmistettujen fenkoleiden kanssa (höyrytetyt fenkolit peitetään tomaattikastikkeella, johon silputaan mustia oliiveja, ripotetaan päälle juustoraastetta ja paistetaan uunissa), fenkolin anisaromit ja Tokain leveä, hieman öljyinen jälkimaku todennäköisesti matsaavat makuhermoon. Tulemme testaamaan tämän lähitulevaisuudessa. Soave suorastaan tanssitti kanaa ja toimi täydellisesti myös katkarapujen ja avokadon seuralaisena.

Reseptejä:

Sinisimpukat talon tapaan:

Kilo sinisimpukoita
yksi (puna)sipuli
pari valkosipulinkynttä
pari porkkanaa
pari sellerinvartta
pari tomaattia
halpaa valkoviiniä
persiljaa ja muita yrttejä maun mukaan
Suolaa, pippuria

Pilko vihannekset pieniksi, heitä kattilaan ja hauduttele hetki, valkkari perään, ja kun liemi alkaa kiehua, pestyt ja peratut simpukat. Kypsennä simpukoita muutama minnuutti kattilaa ravistellen, lisää yrtit, ravistele vielä tovi ja vie heti tarjolle.

Kanapata

runsaan kilon painoinen kana tai broileri
sitruuna
yrttejä
valkosipulia
oliiviöljyä
halpaa valkoviiniä
juureksia
herkkusieniä
suolaa, pippuria

Tee yrteistä (meirami, basilika), oliiviöljystä ja valkosipulista pesto, jolla hierot kanan kauttaaltaan. Tahnaa kannattaa tunkea myös rintlihan ja nahan väliin taskuun ja linnun sisälle. Pistele sitruunaan haarukalla reikiä ja töppää se linnun takapäästä täytteeksi. Voit myös kiehauttaa sitruunan nopeasti, niin makua irtoaa enemmän. Lado vihannekset (savi)padan pohjalle, kaada pari desiä valkoviiniä pataan, lisää kana ja maun mukaan suolaa ja pippuria, kypsennä kannella peitettynä kunnes kanan liha on 80-asteista.

Nokkos-korvasienikeitto

Tuoreita ryöpättyjä nokkosia
Ryöpättyjä korvasieniä
kasvislientä
valkoviiniä tai sherryä
voita
vehnäjauhoja
kermaa
valkosipulia
suolaa pippuria

Aloita laittamalla pataan maun mukaan voita, pari ruokalusikallista vehnäjauhoja ja korvasienet. Ruskista hetki, lisää sitten nokkoset ja kasvisliemi. Lisää kerma. Mausta lopuksi sherryllä (tai valkkarilla) ja valkosipulilla.

Ruokaa ja rakkautta Venetsiassa

• Tulipa kerrankin vietettyä täydellinen loma! Alunperin piti tehdä kevätretki Roomaan, mutta edullinen lentotarjous houkutteli vaihtamaan kohdetta. Vaa'assa painoi myös se, että Finskin lentoaikataulut, varsinkin paluulennolla, olivat paremmat ja aikaa perilläoloon jäi pitkän iltapäivän verran enemmän. Minulla on ollut ennakkoluuloja Venetsiaa kohtaan, sen tunnustan heti. Kallis turistirysä, jossa asuu ikäviä ihmisiä haisevien kanavien rannalla, näin ajattelin. Todellisuuskoe antoi kuitenkin melko päinvastaisen tuloksen. Osuutensa oli matkustusajankohdalla (huhtikuu), säätilalla (+20, aurinkoista) ja onnistuneella hotellivalinnalla. Ruokapaikkojen valintakin onnistui lähes nappiin, osin onnen, osin vaiston, osin internetin ja varsin merkittävältä osin hotelli-isäntämme Matteon susoitusten ansiosta. Vanhoilta venetsiankävijöiltä olimme jo saaneetkin matkaeväiksi perussäännöt: jos se on San Marcon lähellä, se on törkeän kallis, jos sieltä näkyy vesi, se on kallis. Onneksi hintataso laskee nopeasti suhteessa Markuksen aukioon; jo muutaman korttelin päässä hinnat ovat selvästi järjellisemmällä tasolla. Hyvä kaupunginosa edullisten ja "aitojen" ravintoloiden metsästykseen on Cannaregio. Cá d'Oron vaporettoseisakkeelta Fondamenta Nuovelle asti riittää katuja ja kujia, joiden varsilla olevissa pikku ravintoloissa illastavat myös paikalliset. Vallan erinomaiseksi osoittautui Trattoria Storico (Fondamenta Nuovelta päi tultaessa yksi silte yli Campo dei Gesuitin) niinikään Vecia Barghetto (muistinvarainen kirjoitusasu) Strada Novalla; hivenen tyyriimpi, mutta kalat äärimmäisen tuoreita - perhe kalastaa itse. Läheltä Rialtoa löytyy italiaa auttavasti hallitseville ja/tai seikkailunhaluisille Hosteria Alle Botte. Lista on liitutaululla, jos siitä saa selvän ja onnistuu tilaamaan, voi olla melko varma hyvästä illallisesta (yllättävästi mutkitteleva katu on nimeltään Calle Bissa varaudu etsimään tovi). Hosterialla on kulman takana oma viiniliike, joka Matteon mukaan on Venetsian paras. Hyödyllisiä linkkejä venetsianmatkaajille tässä, tässä ja tässä.
  

La divina commedia

Italia on helppo kieli. Kunnes sitä alkaa opiskella. Matkaoppaista luntatulla fraasivarastolla pärjää mukavasti tavanomaisissa tilanteissa kuten ravintolassa, kahvilassa ja hotellissa. Tavattomissa ja epätavallisissakin tilanteissa miimiset eleet ja selkeästi lausuttu suomenkieli auttavat ihmeesti eteenpäin. Italialaisilla on kyky ymmärtää, tai vähintään kuvitella ymmärtävänsä, asioiden laajemmat merkitykset vähäisistäkin vihjeistä. Jos Italian moninaisuuteen kuitenkin retkahtaa tuntien alituista tarvetta palata sen maaperälle tutkimaan ennen tutkimatonta tai vain nauttimaan jo tutuiksi käyneistä asioista ja aistimuksista, seuraa väistämättä tarve ymmärtää paikallista puheenpartta. Sitä näkee itsensä espressokuppi edessään nojaamassa baaritiskiin ja heittämässä rentoa läppää baristan ja paikallisten porukoiden kanssa, tai keskustelemassa syvällisesti Sangiovese- ja Nebbiolo-rypälelajikkeiden eroista toscanalaisella viinitilalla. Joskus myös toivoisi voivansa lukea vaikka Italo Calvinon hienoja kirjoja alkukielellä, tai edes Giovanni Guareschin tragikoomisia Isä Camillo-tarinoita. Puhumattakaan, että saisi syventyä itse italiankielen isän Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän säkeisiin...


Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
che' la diritta via era smarrita.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ahi quanto a dir qual era e` cosa dura
esta selva selvaggia e aspra e forte
che nel pensier rinova la paura!

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.

Tant'e` amara che poco e` piu` morte;
ma per trattar del ben ch'i' vi trovai,
diro` de l'altre cose ch'i' v'ho scorte.

Edes Suomen suuri lerppahattu Eino Leino ei onnistunut taivuttamaan Danten säkeitä loppusointuiseen muotoon, vaan tyytyi vapaasti mukailemaan runon poljentoa. Siinäpä haastetta eläkepäivien ratoksi. Mutta onhan se niin, että kulttuuri aukeaa kielen kautta. Tähän mennessä olen opiskellut italiankieltä mukavuudenhaluisen ihmisen vaihtelevalla intensiteetillä kaksi ja puoli vuotta. Juuri tarpeeksi ymmärtääkseni, että en vieläkään ymmärrä. Ensimmäisen esteen kielen haltuunotolle muodostivat lukuisat pikku sanat, kuten a, e, i ja o. Italiassa a, e, i ja o tosiaan ovat sanoja, joilla sitäpaitsi on tapana muuttaa merkitystään. Sitten, kun tutustuu lauseen nelimuotoiseen taivuttamiseen suvun ja luvun mukaan, loputtomiin verbi- ja persoonamuotoihin, niiden poikkeuksiin ja poikkeuksen poikkeuksiin, alkaa olla sitä mieltä, että Dante teki varsinaisen krhunpalveluksen vanhalle kunnon latinalle. Vaan jossakin, päivätajunnan tuolla puolen alkaa silti muodostua ymmärryksen saarekkeita, kuin kokkelipiimän kokkareita, joiden avulla yksinkertaisista teksteistä saa jo kohtuudella tolkkua, ja kaikki mitä televisiossa sanotaan ei mene aivan yli hilseen. Puolisoni kuuntelee nettiradiota työn ohessa, itseltäni se ei onnistu, kun en osaa keskittyä töihin ja jättää höpinöitä taustalle, mutta kuulemma on hyvä tapa harjaannuttaa korvaa. Itse saatan lueskella ajankohtaisia tai muuten mielenkiintoisia asioita internetin ihmemaassa. Siis silloin, kun työt sallivat paikalla, mutta ei läsnä -olotilan.

Viinit alla vaalien

On tullut ryhdyttyä politiikkaan. Onneksi pesti on määräaikainen, olen nimittäin mukana tekemässä eräälle ehdokkaalle vaalikampanjaa. Koska ehdokkaani teki päätöksensä ehdolle ryhtymisestä verraten viime hetkellä, tukiryhmäkin muodostettiin pikavauhtia. On ollut upeaa huomata, että pienikin porukka osaavia ihmisiä saa aikaan melkoisesti. Vaalityössä on puolensa. Ainakin voi kuvitella vaikuttavansa valtakunnan, ja miksei tässä globalisaatioajassa koko maailmankin, asioihin. Ja samalla tutustuu uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin.

Vaalien alla jännitys tiivistyy. On aika alkaa jännittää oman ehdokkaan läpimenoa. Kaikille äänioikeutetuille ja ympäristömyönteisille Suomen kansalaisille suosittelen vaalivalvojaisjuomaksi mainiota espanjalaista luomucavaa; Can Vendrell Brut Reserva. Sen rypäleet ovat kasvaneet Penedèsin viinialueella Kataloniassa. Albet i Noya on Espanjan johtava, luomumenetelmiä käyttävä viinitalo. Viinitarhat lannoitetaan kasvattamalla niissä kolmea eri ruoholajiketta, jotka kynnetään maahan joka kevät. Tuholaisia vastaan taistellaan luomuviljelyn sallimalla hyvin miedolla kuparihydroksidilla ja paikallisilla villiyrteillä.

Luomuviljely ja sen antroposofinen versio biodynaaminen viljely ovat muuten tulossa lujaa laatuviinien markkinoille. Kiitetyimmät ja kiistellyimmät huippuviinit ovat todellista käsityötä, jossa korostuu tekijän näkemys ja paikallisen maaperän ja ilmaston luonne, terroir. Esimerkiksi Michel Chapoutierin Rhônessa tuottamia biodynaamisia huippuviinejä ei valitettavasti Alkon hyllyiltä löydy, mutta hyviä keskihintaisia luomupunkkuja on useampikin tarjolla. Koska itse tykkään saapasmaan tuotteista, suosittelen iloisesti sisilialaista Terralea sekä Veneton alueelta tulevaa Perlage Cabernetia. Molemmat italialaiseen tapaan kelpo ruokaviinejä.

Onko teilläkin nenä vinossa?

Viini! Harva harrastus on yhtä helppo aloittaa; tarvitaan vain kohtuullinen korkkiruuvi, laillinen ikä ja pikainen pistäytyminen pitkäripaisessa. Yksi pullo hyvää viiniä, kiitos! Yllättäen vastassa onkin valintojen hyllyvä hetteikkö. Punaista vai valkoista? Ruokajuomaksi vai seurusteluun? Kevyttä vai täyteläistä? Tammea vai ei? Uuden vai vanhan maailman tyyliä? Syrah vai Siraz? Alle kymmenen vai yli kaksikymmentä euroa? Suomalainen monopoli on hoitanut asiansa mallikkaasti. Hyllyillä on laaja ja monipuolisesti edustava valikoima tavaramerkkejä kaikista merkittävistä tuottajamaista. Laatutaso on yleisesti hyvä ja hinnat melkolailla kohdallaan. Pullot jämptissä järjestyksessä. Monopoli on maailmankin mittakaavassa merkittävä ostaja. Kaukana ovat ne ajat, kun etelän maista tuotiin suomalaisten kiusaksi se hapantunut rypälemehu, joka ei omiin pöytiin kelvannut. Ja onneksi monopolin henkilökunta on nykyään sekä osaavaa että palvelualtista. Olen useampaan otteeseen tietynsorttista pulloa metsästäessäni tullut todella palvelluksi. Myyjä on useammin kuin kerran etsinyt varastopäätteeltä minulle tiedon lähimmän pullon sijainnista jakeluverkostossa, tehnyt varauksen kyseiseen liikkeeseen ja ohjannut minut etsinnöissäni eteenpäin. Jos etsimääni ei ole löytynyt, minulle on osattu suositella tarpeisiini sopivaa vaihtoehtoa. Moni hyvä viinituttavuus on syntynyt myyjän suosituksesta. Ja vaikka valinta ei aina ihan nappiin menisikään palvelluksi tulemisen tunne on tärkeä. Makuasiat kun ovat aina lopulta makuasioita. Mainitunlainen hyvä vinkki on tätä pitkää talvea mallikelpoisesti lämmittänyt Fazi Battaglia Rosso Conero. Se on monella hyvällä tavalla tyypillinen italialainen: sopivan hapokas, maanläheinen, rustiikkinen, hieman tanniininen, lämmin ja vivahteikas. Ja monipuolinen, hyvä ruokaviini, rakastaa eritotenkin lammasta, mutta toimii myös tomaattisten, yrttisten kasvisruokien ja pastan sekä pizzankin kaverina. Muuten olen sitä mieltä, että luonnonkorkki on se oikea tapa sulkea viinipullo. Korkkivian uhallakin. Rakastan sitä ensimmäistä narahdusta, kun korkinavaajan kierre uppoaa luonnonkorkkiin. Se yksi narahdus riittää ylevöittämään tilanteen ja luomaan miellyttävän odotuksen tunnelman. Lempparikorkkiruuvini on muuten tarjoilijamallinen ja saatu kaupanpäällisiksi Montepulcianosta Polizianon enotecasta, josta matkaan tarttui muutamakin muistorikas pullollinen Vino Nobilea. Jos Toscanassa liikutte, älkää jättäkö kylää käymättä. Etruskien aikaiset viinikellarit ovat jo nähtävyys sinänsä. Tulipa muuten taas opittua jotakin: Montepulcianon viineissä EI käytetä Montepulciano d'Abbruzzo-rypälelajiketta, vaan pääosin Sangiovesea ja lisäksi paikallisia lajikkeita, kuten Mammoloa. Montepulciano-rypälettä on sen sijaan tuossa Marchen alueella tehdyssä Fazi Battagliassa, esimerkiksi.

Muistoja Italiasta 2006, Cinque Terre

Cinque Terressä ei liikuta autolla. Alue on viiden kylän muodostama omintakeinen kokonaisuus Ligurianmeren rannalla. Kylät, Monterosso, Vernazza, Corniglia, Manarola ja Riomagggiore, seuraavat helminauhana rosoista rannikkoa välillä vuorenharjanteilla keikkuen, välillä taas laaksoihin laskeutuen. Jyrkillä, suoraan merestä kohoaville kallioille istutetuilla viljelmillä tuotetaan alueen mukaan nimettyä mainiota valkoviiniä ja makeaa, Vin Santon tyylistä jälkiruokaviiniä Sciacchetráa.
Cinque Terre kylineen ja viinitarhoineen on kansallispuisto ja luonnonsuojelualue. Todennäköisesti täällä ovat maailman ainoat suojellut viinitarhat! Liikkumiseen on kaksi mahdollisuutta: voi kulkea kinttupolkuja pitkin viinitarhoja ja merimaisemia ihaillen tai hypätä junaan, joka puksuttaa kallioihin puhkaistujen tunneleiden läpi kylästä kylään yhtä kätevästi kuin metro Vuosaaresta Rautatieasemalle. Me jätimme auton parkkiin Monterosson kyljessä olevalle aidatulle paikoitusalueelle. Rautatieaseman turisti-infosta saimme varatuksi harmaatukkaisen signoran ylläpitämän yksityismajoituksen joka, no, menetteli siinä tilanteessa. Huone oli iso ja viileä, ovista päätellen vanha hevostalli ja rouvan henkilökohtaisen maun mukaan sisustettu, mutta sijainti oli keskeinen ja ensimmäisen illan vietimme tutustumalla Monterossoon, jossa on Cinque Terren parhaat hiekkarannat ja vilkas meininki rantabulevardeilla. Ravintolatarjonta on runsas, mutta pöytä kannattaa varata, sillä turistejakin on enemmän kuin kotitarpeiksi. Voin lämpimästi suositella ravintolaa jonka nimi on päässyt unohtumaan, mutta joka löytyy helposti kylän pienemmän hiekkarannan ja rautatiesillan välistä. Tuoreempaa ja maukkaampaa mustekalaa en ole ehkä ikinä milloinkaan syönyt, ruokaa tuli koko pöytäseurueellemme noin normaalin suomalaisen jouluaterian verran, eikä mikään ollut yhtään pahaa. Oman pikantin lisänsä ulkona syömiselle antoi päidemme yli vartin välein pyyhältävä paikallisjuna. Cinque Terren oma viini on raikasta, hapokasta ja hiukan mineraalista, se on mahtava kumppani mereneläville ja myös kasvisruualle: kotona nautimme tuomaamme paikallisen viiniosuuskunnan tuottamaa viiniä nokkosrisoton kera ja liitto oli taivaallinen.

Viiden päivän oleskelumme aikana ehdimme vierailla alueen viidestä kylästä neljässä, joista jokainen olisi voinut toimia sanakirjamääritelmänä käsitteelle pittoreski. Kehotan kaikkia alueelle matkaavia varaamaan mukaansa ensiluokkaiset kävelykengät! Meidän suosikkimme kylien joukossa oli Manarola, josta oheinen kuva on näpätty. Manarola on alueen asutuskeskuksista ehkä se rauhallisin. Rantareitti viereisellä kallionkielekkeellä killuvaan Cornigliaan on "rakastavaisten polkuna" tunnettu maisematie (jonka käyttämisestä peritään maksu, ellei satu olemaan voimassaolevaa Cinque Terre-matkakorttia, pääsee kulkemaan paikallisjunissa). Reppumatkailijoille ensiluokkaista hostellimajoitusta löytyy täältä. Myös yksityisiltä vuokraajilta huoneita kannattaa kysellä, me löysimme lomamme huipennukseksi huoneen, jonka parveke avautui suoraan merelle ja kylän pieneen kalasatamaan...

Kansallispuiston sivut, joilla on tietoa mm. ekologisesta matkailusta, retkeilyreiteistä ja paikallisista tuotteista löytyvät täältä.

Laitetaan enkelit laulamaan

Ruokakulttuuri on reseptiikkaa ja ravintoympyröitä yhtä paljon kuin kuorolaulu on nuottikirjoitusta. Tässä harvinaisessa kuvassa rakas vaimoni valmistaa enkelikuoroa aterialle, jonka sankaritenorina toimii Fazi Battaglia Rosso Conero. Siinä vasta kelpo punaviini, kannattaa valita varsinkin lampaan kaveriksi! Kuoro koostuu lammaspaistin roippeista, kirsikkatomaateista ja basilikanlehdistä, jotka oliiviöljyllä höystettynä kohta sekoitetaan pastan joukkoon. Kahdeksan kertaa kymmenestä keittiömme konserttimestarina häärii allekirjoittanut, mutta kyllä se puolisokin osaa, sen kerran kun pannunkahvaan päättää tarttua.
Ihminen on eläin joka syö elääkseen voidakseen elää syödäkseen, vai kuinka?

Muistoja italiasta 2005, Chianciano Terme

Roomasta reissumme jatkui junalla Sienan maakuntaan Toscanassa, tarkasti sanoen Chianciano Termen pieneen kylpyläkaupunkiin. Paikkakunnan valinnan saneli ankaran nettivertailun tuloksena löytynyt residenssi, jonka off-season hinta oli viikon asumisesta varsin kohtuullinen. Junasta jäätiin Chiusin asemalla ja sitten jatkettiin mutkittelevaa maantietä paikallisbussilla ylös Toscanan vuoria ja kukkuloita Chiancianon piazzalle. Pääkadun, Via della Libertan varrelta löytyi huoneistoamme vuokraava herra Gambacurta sekä itse residenssi uudehkon kerrostalon ylimmästä kerroksesta. Kalustus oli karu, mutta tilaa sitäkin runsaammin. Olohuoneen takka, hyvä kylpyhuone, asiallinen keittiö ja kattoterassin upeat näköalat tekivät oleilustamme melkeinpä ylellistä. Talon alakerrassa piti ruokatavarakauppaa viehättävä vanhempi pariskunta, joiden kanssa asioiminen antoi haastetta hennoimmalla nupullaan olevalle kielitaidolleni. Joka tapauksessa signoren hyllyiltä löytyi vedet kielelle herauttava paikallisten viinien valikoima, ja signoran juustot ja tuoreet vihannekset loivat lomakeittiömme kulinaarisen perustan. Viinin ystävä ei maailmankartalta paljon Chiancianoa parempaa sijaintia löydä; ympärillä Chianti Classicon viljelyalueet, naapurikukkulalla jalosta viinistään tunnettu Montepulcianon kaupunki, päivämatkan päässä Brunellon kotipitäjä Montalcino sekä keskiaikaisista torneistaan ja Vernaccia-valkkaristaan kuulu San Gimingnano. Itse Chianciano Termen erikoisuus on mineraalipitoinen ja monipuolisen terveysvaikutteinen vesi, jota paitsi saa pulloissa, myös virtaa paikallisissa kylpylöissä.

Tosimies tekee sen itse, osa 5

Valmista tuli! Ensimmäiset koeammunnat täydellä vetopituudella näyttivät, että jousesta tuli tarkka ja tasapainoinen ampumistyökalu. Hyvä pyssy ei tietenkään yksin riitä, vaan on vielä tehtävä jänne, nuolet, nuolikotelo, sormisuoja ja käsivarsisuoja. Paitsi, jos haluaa vain ampua. Silloin voi mennä kauppaan, ostaa koko setin ja keskittyä olennaiseen. Miehen nyt vain on tehtävä se mikä miehen on tehtävä.

Jos joku nyt tuntee halua jousentekohommaan heittäytyä, yksityiskohtaisempia neuvoja saa mm. täältä

Muistoja Italiasta 2005, taas Roomassa...

Rooma ei jätä talvellakaan vierailijaa kylmäksi. Joulun alla 2005 teimme jälleen pikavisiitin Ikuiseen Kaupunkiin. Tällä kertaa puolison kanssa kahdestaan. Joka vierailulla löytyy jotakin uutta, ja aina jää jotakin nähtävää; tällä kertaa keskityimme kulttuurimatkailussamme Vatikaanin tarjontaan. Pietarinkirkko museoineen ja Michelangelon freskot sikstiiniläiskappelin katossa tuli nähtyä ja koettua. Pieterinkirkon mittasuhteet häkellyttivät ja huimasivat eritoten korkeanpaikankammosta kärsivää allekirjoittanutta. Kupolin sisäpuolella kiertävä parveke aiheutti vertigon, joka pakotti painamaan selän kiviseinää vasten, puristamaan kaidetta rystyset valkoisina ja lähettämään talon isännälle pari äänetöntä paternosteria. Kupolin huipulla olevalle näköalatasanteelle en enää edes haikaillut, puoliso kiipesi sinnekin ja kehui kovasti näköaloja.

Odotellessa minulle riitti viihdykkeeksi kirkon katolla oleva matkamuistomyymälä, jossa nunnat kaupittelivat kaikenlaista pyhimysrihkamaa muovisista avaimenperistä imeliin alabasteriveistoksiin katolisille pyhiinvaeltajille ja meille tavallisille turisteille. En ostanut. Museokaupasta tuli tosin hankittua Sikstiiniläiskappelin katto tuhannen palan palapelinä. Palapelin ja konjakkipullon parissa joulunpyhät sitten kuluivatkin rattoisasti.

Kuten kaikki tietävät, Rooma on maailman barokkipääkaupunki, ja monet sen keskeisistä rakennuksista, veistoksista ja suihkulähteistä edustavat barokkia, tuota kiemurtelevaa ja rönsyilevää tyylilajia, jossa on onnistuneesti hukattu klassismin kauneusihanteet. Vaikuttavaa se on kumminkin, ja parhaimmillaan omalla tavallaan kaunista. Rooman ja barokin pääarkkitehtina hääri Gian Lorenzo Bernini, jonka käsialaa ovat mm. Pietarinkirkon pihaa kiertävät massiiviset kolumnit, Piazza Navonan suihkulähteet ja vaikkapa nämä Ponte Sant'Angelon enkelipatsaat, joiden alkuperäisversiot on tosin siirretty säiden armoilta vatikaanimuseoiden sisätiloihin.

Mittakaavan kaksinaisuuteen perustuu varmasti ainakin osa Rooman lumosta. Toisaalta kaupungin ylenpalttinen massiivisuus ja valtavat, ihmisen pienuutta ja jumalan, paavin, kuninkaan, keisarin tai berlusconin suuruutta korostavat rakennelmat, toisaalta kapeiden katujen ja pienten piazzojen loputon ja eksyttävä verkko. Hetki ja Historia leikkavat joka askeleella, ihminen ylevöityy ja hänen tulee... nälkä.

Onneksi Rooma on myös ravintoloiden kaupunki. Kaikki italialaisen keittiön tyylit ja suuntaukset ovat edustettuna, ja etnistäkin tarjontaa löytyy. Vain macdonaldseja on keskivertometropoliin verrattuna katukuvassa vähän. Runsaudenpulassa turistia lohduttaa se seikka, että huonoa ravintolaa Roomasta tuntuu olevan äärimmäisen vaikea löytää. Ainakaan itse en ole sellaiseen vielä törmännyt. Hinta-laatusuhteeltaan mainioita paikkoja tuntuvat olevan perinteiset hostariat, joissa tarjotaan roomalaisen tradition mukaista runsasta, maukasta ja kohtuullisen yksinkertaista ruokaa. Yleensä hostariat ovat perheyrityksiä, joissa isäntä hoitaa salinpuolen serviisin ja emäntä pitää padat porisemassa. Joulumatkalla söimme kerran juutalaisen ghetton alueella ihan ok paikassa (etsin artisokkaa juutalaiseen tapaan, mutta sain ihan vaan roomalaista, muuten hyvä palvelu ja mainio vitello), ja toisen kerran aivan loistavassa Arancia Blu kasvisravintolassa rautatieaseman takana Via dei Latinilla. Voin suositella kaikille, myös lihansyöjille.

Tosimies tekee sen itse, osa 4

Tillerissä tarkkaillan lapojen taipumista. Otetaan puuainesta pois sieltä, missä lapa taipuu liian vähän, ja varotaan kohtia jotka taipuvat ympäristöä enemmän. Tavoitteen voi olla koulukunnasta riippuen täysin tasainen taipuminej ossa jännitetty jousi on ikäänkuin sektori ympyrän kehältä, tai sitten lautasantennin leikkausta muistuttava muoto, jolloin lapa taipuu kärkiään kohti suhteellisesti enemmän. Tilleröidessä pyritään myös varomaan, ettei jouseen synny myötäkäyryyttä, joka vähentää heittovoimaa.

Tosimies tekee sen itse, osa 3

Jousentekemisen tärkein vaihe on tilleröinti. Siinä jousi saa lopullisen muotonsa ja ominaisuutensa. Lapojen tulee taipua tasaisesti ja symmetrisesti. Sitä varten jousta jännitetään vähä vähältä kohti lopullista vetopituutta. On tärkeää, että jousta ei tule jännittäneeksi liikaa tilleröinnin alkuvaiheessa, vaan puu "totutetaan" asteittain ja välillä jousen muotoa työstäen haluttuun vetopituuteensa.

Tosimies tekee sen itse, osa 2

Staavista jousimies muotoilee omien mittojensa mukaisen aseen. Jousen optimaalinen pituus on usein ampujan syli mitattuna sormenpäästä sormenpäähän. Tässä muotoutuu perinteinen flatbow, eli profiililtaan litteä pitkäjousi. Jousen paksuus ja muotoilu vaikuttavat sen heittovoimaan, nopeuteen ja tarkkuuteen. Muotoilu onkin sekä tarkkaa että varovaista työtä; muutamankin millin kavennus väärässä paikassa heikentää tehoa ja kestävyyttä. Tuntien työn saa helposti turhaksi yhdellä hutaisulla...

Tosimies tekee sen itse, osa 1

Josiampujien joukossa vaikuttaa kaksi koulukuntaa; vaistoampujat ja tähtäinampujat. Molemmissa leireissä välineurheilun voi viedä äärimmäisyyksiin. Kun täydellisyyttä tavoitteleva tähtäinampuja satsaa tuhansia euroja hiilikuituun ja huipputekniikkaan, primitivistinen vaistoampuja suuntaa metsään etsimään sopivaa puunrunkoa. Tosi primitiivimies tekee varusteensa alusta loppuun itse!

Tästä se alkaa: kun oikeat mitat täyttävä runko on löytynyt, siitä halotaan sopiva aihio eli staavi. Sopivista puulajeista, niiden ominaisuuksista, valinnasta ja hankinnasta löytyy kiinnostuneille tietoa mm.täältä.

Muistoja Italiasta 2005, Rooma II

Rooman voi valloittaa vain kävelemällä.

Muistoja Italiasta 2005, Rooma

Keväällä 2005 Italian turneemme suuntautui ensin Roomaan ja sieltä Toscanaan. Ikuisen Kaupungin nähtävyydet kolusimme tunnollisesti lasten kanssa. Colosseum ja Forum Romanum raunioineen eivät onnistuneet tekemään nuoriin kulttuurimatkailijoihimme sanottavaa vaikutusta. Hauskinta Roomassa taisi olla Villa Borghesen puistossa, josta sai vuokrata polkuvoimalla kulkevia ajopelejä. Kirsikkapuut aloittelivat kukkimistaan, ja ulkona tarkeni juuri ja juuri piknikille. Urheat lapsemme jaksoivat kävellä, kävellä ja kävellä. Onneksi italialainen keittiö pizzoineen ja pastoineen, ja tietenkin se jäätelö, palkitsee väsyneen turistin.