Rooma ei jätä talvellakaan vierailijaa kylmäksi. Joulun alla 2005 teimme jälleen pikavisiitin Ikuiseen Kaupunkiin. Tällä kertaa puolison kanssa kahdestaan. Joka vierailulla löytyy jotakin uutta, ja aina jää jotakin nähtävää; tällä kertaa keskityimme kulttuurimatkailussamme Vatikaanin tarjontaan. Pietarinkirkko museoineen ja Michelangelon freskot sikstiiniläiskappelin katossa tuli nähtyä ja koettua. Pieterinkirkon mittasuhteet häkellyttivät ja huimasivat eritoten korkeanpaikankammosta kärsivää allekirjoittanutta. Kupolin sisäpuolella kiertävä parveke aiheutti vertigon, joka pakotti painamaan selän kiviseinää vasten, puristamaan kaidetta rystyset valkoisina ja lähettämään talon isännälle pari äänetöntä paternosteria. Kupolin huipulla olevalle näköalatasanteelle en enää edes haikaillut, puoliso kiipesi sinnekin ja kehui kovasti näköaloja.
Odotellessa minulle riitti viihdykkeeksi kirkon katolla oleva matkamuistomyymälä, jossa nunnat kaupittelivat kaikenlaista pyhimysrihkamaa muovisista avaimenperistä imeliin alabasteriveistoksiin katolisille pyhiinvaeltajille ja meille tavallisille turisteille. En ostanut. Museokaupasta tuli tosin hankittua Sikstiiniläiskappelin katto tuhannen palan palapelinä. Palapelin ja konjakkipullon parissa joulunpyhät sitten kuluivatkin rattoisasti.
Kuten kaikki tietävät, Rooma on maailman barokkipääkaupunki, ja monet sen keskeisistä rakennuksista, veistoksista ja suihkulähteistä edustavat barokkia, tuota kiemurtelevaa ja rönsyilevää tyylilajia, jossa on onnistuneesti hukattu klassismin kauneusihanteet.
Vaikuttavaa se on kumminkin, ja parhaimmillaan omalla tavallaan kaunista. Rooman ja barokin pääarkkitehtina hääri Gian Lorenzo Bernini, jonka käsialaa ovat mm. Pietarinkirkon pihaa kiertävät massiiviset kolumnit, Piazza Navonan suihkulähteet ja vaikkapa nämä Ponte Sant'Angelon enkelipatsaat, joiden alkuperäisversiot on tosin siirretty säiden armoilta vatikaanimuseoiden sisätiloihin.Mittakaavan kaksinaisuuteen perustuu varmasti ainakin osa Rooman lumosta. Toisaalta kaupungin ylenpalttinen massiivisuus ja valtavat, ihmisen pienuutta ja jumalan, paavin, kuninkaan, keisarin tai berlusconin suuruutta korostavat rakennelmat, toisaalta kapeiden katujen ja pienten piazzojen loputon ja eksyttävä verkko. Hetki ja Historia leikkavat joka askeleella, ihminen ylevöityy ja hänen tulee... nälkä.
Onneksi Rooma on myös ravintoloiden kaupunki. Kaikki italialaisen keittiön tyylit ja suuntaukset ovat edustettuna, ja etnistäkin tarjontaa löytyy. Vain macdonaldseja on keskivertometropoliin verrattuna katukuvassa vähän. Runsaudenpulassa turistia lohduttaa se seikka, että huonoa ravintolaa Roomasta tuntuu olevan äärimmäisen vaikea löytää. Ainakaan itse en ole sellaiseen vielä törmännyt. Hinta-laatusuhteeltaan mainioita paikkoja tuntuvat olevan perinteiset hostariat, joissa tarjotaan roomalaisen tradition mukaista runsasta, maukasta ja kohtuullisen yksinkertaista ruokaa. Yleensä hostariat ovat perheyrityksiä, joissa isäntä hoitaa salinpuolen serviisin ja emäntä pitää padat porisemassa. Joulumatkalla söimme kerran juutalaisen ghetton alueella ihan ok paikassa (etsin artisokkaa juutalaiseen tapaan, mutta sain ihan vaan roomalaista, muuten hyvä palvelu ja mainio vitello), ja toisen kerran aivan loistavassa Arancia Blu kasvisravintolassa rautatieaseman takana Via dei Latinilla. Voin suositella kaikille, myös lihansyöjille.
No comments:
Post a Comment