Rooma on aina Rooma

Kunnioitimme Suomen 90-vuotista itsenäisyyttä kolmen päivän pyrähdyksellä ikuiseen kaupunkiin. Majapaikka valittiin tällä kertaa "tois puol jokke", Trasteveren suunnalta. Erinomaisen siisti affittacamere, jonka huoneista löytyi jopa nettiyhteydellä varustettu läppäri. Kätevä apu matkailijalle, kun pitää hakea kulttuuritarjontaa, aukioloaikoja, reittejä, hintoja tai tehdä vertailuja mahdollisten ruokapaikkojen välillä.

Roomassa jalat ovat paras liikkumisväline. Edes Trasteveresta ei ole pitkä matka historiallisen keskustan perinteisille vaeltelualueille, ja itse kaupunginosakin tarjosi hauskaa kylämäisyyttä mutkittelevine kujineen ja pikku piazzoineen. Tarkoituksemme oli taas löytää Roomasta muutama mainio ravintola. Ja sehän onnistui (taas) erinomaisesti. Jos, ihmiset, haluatte syödä hyvin, menkää sinne minne kaikki tiet vievät muutenkin!

Ensimmäisenä iltana yritimme (nälkäisinä, väsyneinä) ensin majapaikkamme läheltä löytyvään hosteria Da Enzoon (Via dei Vascellari 29). Pikkuruinen ruokala oli kuitenkin täynnä ja väkeä riitti jonoksi asti, vaikka lähistän muissa kuppiloissa istui keskiviikkoiltana vain muutamia ihmisiä. Enzon testaaminen jäi sitten perjantaille. Onneksi respan ystävällinen kaveri oli suositellut lisäksi toistakin ravintolaa saman kadun päässä olevalta piazzalta. Paikan nimestä ei tullut täyttä selvyyttä, mutta ilmeisesti se kantoi kyseisen piazzan nimeä. Paikka oli hiljaisempi, mutta ruoka tuotti iloisen yllätyksen, elämyksen suorastaan. Rakkaani pääsi nauttimaan erinomaisen tuoretta ja hyvin tehtyä meriahventa, jonka tarjoilija tyylikkäästi perkasi ruodoista. Itse söin alkuun mitä maukkaimman simpukka-mozzarellapastan ja toisena ruokana lihapullat mamman tapaan. Annosten tyyli oli rahtusen verran perinteistä roomalaiskeittiötä modernimmilla linjoilla; vähän kevyempää mutta ehdottoman hyvistä raaka-aineista ja maukkaasti tehtyä ruokaa. Jos saan jostakin kaivettua tarpeeksi tarkan kartan, niin saan vielä selville paikan nimenkin...

99 LASIA PÖYDÄLLÄ

Viiniklubin maisteluilta pidettiin meillä lauantaina. Viiniharrastuksessa ehkä jopa hauskempaa kuin itse viinit on se asia, että voi kutsua kotiinsa ennestään tuntemattomia ihmisiä viihtymään ja viettämään iltaa. Nytkin syntyi monta uutta tuttavuutta, kun yhdeksän hengen voimin arvioimme kaikkiaan yksitoista viiniä. Pöytä täyttyi laseista ääriään myöten, mutta yksikään ei edes kaatunut... Alkon valikoimista olivat tällä kertaa peräisin vain Beaujolais Nouveaut "Pellerin" ja "Villages Nouveau Silk". Kumpikaan ei herättänyt suuria tunteita. Itse en ole mikään bosolee-fani, joten en osaa vertailla, mutta paremmin tietävät sanoivat, että ainakaan näistä näytteistä päätellen tämä vuosi ei ole erityisen hyvä. Näistä kahdesta kuitenkin Beaujolais Villages Nouveau Silk oli selkeästi moniulotteisempi ja siitä löytyi jopa banaaniaromia.
Loput yhdeksän viiniä olivat peräisin Portugalista, Ranskasta ja Italiasta; suurimmaksi osaksi luomua tai biodynaamista tuotantoa. Varsinainen yllättäjä oli omaperäinen italialainen valkkari Petit Manseng Casale del Giglio. Se on tehty vähän tunnetusta ranskalaisesta Petit Manseng -rypäleestä Lazion alueella. Viini suorastaan tulvi hienoja hedelmäisiä aromeja. Lazion viinit eivät kauhean maineikkaita noin ylipäänsä ole, mutta Casale del Giglio tekee innovatiivista työtä. Pullo oli peräisin Trimani-enotekasta Roomasta. Parin viikon päästä olemme mekin menossa käymään ikuisessa kaupungissa, joten suurella todennäköisyydellä mainittua valkoviiniä ja tilan muitakin tuotteita tulee ostettua jouluviineiksi... Upeita viinejä olivat myös Domaine de la Mordoreen punainen ja valkoinen Lirac «Cuvée de la Reine des Bois». Valmistajan mukaan "Metsän kuningattareksi" nimetyissä viineissä tulee esiin tilan paras laatu ja osaaminen.
Tarjoilimme seurueelle focacciaa ja metsäsienikeittoa. Nostatin focacciaa ohjeen mukaan kolmasti, mutta tulos oli huomattavasti vähemmän kuohkea kuin edellinen versioni, jollle annoin huomattavasti vähemmän aikaa kohota. Ja keitostakin jäi suurus pois. Onneksi vieraamme olivat anteeksiantavaisia, maku oli kuitenkin molemmissa ruuissa kohtalainen, vaikka rakenne jätti toivomisen varaa. Kun lopuksi vielä saatiin laseihin vuoden 1996 Sauternes -viiniä pipareiden ja sinihomejuuston kera, kaikki olivat varmasti tyytyväisiä...

Cinque Terre uudelleen koettuna

Pakkohan sinne oli päästä uudestaan. Tällä kertaa lensimme Pisaan ja sieltä matkustimme junalla La Spezian kautta Manarolaan. Kone nousi ilmaan neljältä iltapäivällä ja juna saapui määränpäähän illalla puoli kymmenen korvilla. Taakse jäi sateinen Helsinki, tosin säätiedotukset olivat lupailleet sateita ja myrskyjä myös Cinque Terreen, ja lämpömittarin lukeman kerrottiin keikkuvan maksimissaan kahdenkymmenen asteen tuntumassa. Perillä aallot löivätkin voimallisina vasten kylän pikku sataman aallonmurtajaa. Vaahto roiskui monen metrin korkuisina valkoisina patsaina mustanpuhuvassa yössä. Paikallinen piilopirttimme on aivan rannassa, joten saimme kuunnella aaltojen pauhua aamutunneille asti. Aamun valjetessa meri rauhoittui ja taivas selkeni, eikä sen jälkeen ollut tietoakaan sen paremmin myrskyistä kuin sateistakaan. Lämpötila pysytteli päivisin miellyttävissä runsaan parinkymmenen asteen lukemissa.

Teimme sitten kokonaisen viikon ajan lähes kaikkea, mitä viiden kylän mailla kannattaa tehdä: patikoimme vuorilla, uimme meressä, vuokrasimme kanootin, maistelimme viinejä ja nautimme mahtavia aterioita loistavissa pikku ravintoloissa. Tai sitten vain istuksimme maailman parhaalla näköalaterassillamme, jossa vasen silmä ja oikea aivopuolisko voivat keskittyä pikku sataman ja naapuritalojen elämän seurailuun, kun oikea silmä ja vasen aivopuolisko laskevat Välimeren aaltoja ja niitä pitkin sataman suojiin saapuvia kalastajaveneitä.

Salamointia ja etanointia

Hei kaikki, kiitos ja anteeksi. Blogini pysähtyi vappuun ja juuttui sitä seuranneeseen kesäahdistukseen kaikkine lomastresseineen. Hämmästyksekseni olen havainnut, että täällä käy myös lukijoita, joten ei kai auta kuin keriä auki menneet ja lupailla tulevaa.

Varsinaista lomaa oli työpaikanvaihdoksen johdosta vaatimattomat kaksi viikkoa, jotka vietimme veneillen Saaristomerellä. Uusia mielenkiintoisia paikkoja löytyi yllättävän paljon, vaikka kuvittelimme vuosien saatossa kolunneemme nämä Itämeren rannat jokseenkin perusteellisesti. Asiaa auttoi säätila, joka noina viikkoina suosi pikemminkin purjehtimista kuin saaren kyljessä kyhjöttämistä, auringon palvonnasta nyt puhumattakaan.

Pohjoisen suunnassa ylitimme ensi kertaa Uudenkaupungin leveysasteen ja etenimme uuden karttasarjan opastamina aina Raumalle asti. Hyvänä puolena on sanottava. että saariston ruuhkaveneilyalueet jäivät etelään ja vaikka rantautumiskelpoisia saaria on suhteellisen vähän, saimme olla melkeinpä omissa oloissamme. Oheisissa kuvissa on visuaaliset maistiaiset venekeittiömme linjasta, jota voitaneen luonnehtia leiriolosuhteiden gastronomiaksi. Alkupaloina avokadoa pakastekatkarapujen kera, jälkiruokana pakastevadelmia ja saariston mustikoita kermavaahdolla ja digestive-keksipohjalla.

Suositeltavia tutustumiskohteita ovat radiosta tutut Kylmäpihlaja ja Kuuskajaskari. Edelinen on majakkasaari, jossa toimii myös majakkahotelli ja sen yhteydessä erinomaisen tuoreista raaka-aineista annoksensa valmistava husmanskost-henkinen ravintola. Saarella on rikas linnusto lapintiirayhdyskuntineen sekä jännä, karunvehmas luonto. Kuuskajaskari on entinen varuskuntasaari, suuri ja metsäinen. Sieltä löytää vallien ja juoksuhautojen lisäksi marjoja ja sieniä.

Salamointi tuossa otsikossa tarkoittaa juuri nyt ikkunan takana jyrisevää ukonilmaa, josta annettiin oikein viranomaisvaroitus.

Etanointi taas... joo se tarkoittaa blogini päivittämistahtia, joka, sen vannon, on tästä lähtienkin säännöllisen epäsäännöllinen, mutta kuitenkin ehkä näin syyspuoleen virkistyvä.

Odotettavissa on syyskuussa uusi reissu Cinque Terreen, jossa tarkoitus on a) patikoida ja b) nauttia alueen mainioista valkoviineistä ja meren antimista.

Ai niin, viineistä puheen ollen, kesän ehdoton valkkarihitti meidän perheessä on Alkon uutuus Sella & Mosca Vermentino di Sardegna. Sopii sellaisenaan nautittavaksi ja toimii kaikkien tähän mennessä kokeiltujen ruokien kera. Pian päästään testailemaan sitä myös saksiniekkojen kaverina, ja uskonpa ettei tämä sardinialainen tuota siinäkään seurassa pettymystä. Sen maussa on jotakin todella hienoa yrttisyyttä, ja hintaluokassaan (7,77 egeä) alkoholimonopolin tuotetarjooman ehdotonta huippua.

Veneton viinit keittiössä

Viimeinen lomapäivämme Venetsiassa käytettiin tehokkaasti tuliaisten hankintaan. Jo aamusta olimme torilla ostamassa tuoreita vauva-artisokkia, fagioli-papuja, luomuoliiviöljyä ja mausteita. Rialton sillan kupeesta pienestä naamiopuodista ostimme myös hienon karnevaalinaamion kaverilta, joka on tehnyt näitä perinteisiä venetsialaismaskeja moniin teatteriesityksiin ja elokuviin, mm. Kubrickin viimeiseksi jääneeseen, hienoon elokuvaan Eyes Wide Shut. Viinikauppakin aukesi, vaikka hetken pelkäsimme jäävämme ilman niitä tärkeimpiä tuliaisia. Kevättä kohti kun kuljetaan, halusin valita alueen tyypillisistä valkoviineistä muutamia miellyttäviä yksilöitä kotiin maisteltavaksi ja ennen kaikkea ruokaviineiksi. Matkalaukkuun löysivät tiensä kaksi saman tuottajan versiota Soave Classicosta, muutama pullollinen Pinot Grigioa ja pari Friulin Tokai-rypäleestä tehtyä viiniä. Ensimmäisen Soaven nautimme melko pian parsakeiton ja artisokkagratiinin kera. Siinä kohden viinivalinta ei mennyt täysin nappiin, sillä oletimme, että viini olisi ollut hapokkaampaa ja kenties mineraalisempaa kuin miksi se sitten osoittautui. Viini toki oli hyvää, maukasta, persoonallista ja yllättävän kaukana Alkon soavevalikoiman tuotteista. Maistelun tuloksena ajattelimme, että pöydässä saattaisi olla erinomainen kanaviini ja kenties yrttisten ruokien ystävä. Vappua edeltävänä viikonloppuna sitten ryhdyimme toden teolla testaamaan. Perjantaina söimme sinisimpukoita talon tapaan ja korkkasimme pinot grigion. Lauantain listalla oli alkuun avokadot kapristen, hapankerman ja katkarapujen kera, pääappeena sitruunakanaa yrttien ja juuresten kera. Juomana Soave Classico. Sunnuntaina reipas nokkospartio toi metsän siimeksestä maistiaiset kevään ensimmäisestä nokkossadosta. Siitä valmistettiin kevätklassikko nokkos-korvasienikeitto (sienet pakkasesta) ja nokkos-ricottacannelonit. Sunnuntaiviiniksi valikoitui Tokai Friuliano. Aikas paljon oli tuo maukas ja mainio viini Alkosta löytyvän unkarilaisserkkunsa Tokai Furmintin oloinen, ja toimi mainiosti kasvisruokamme keralla. Arvatenkin viini voisi kannatella suurempaakin ruuan hapokkuutta ja monenlaisia makuja. Viini saattaisi toimia kerrassaan loistavana parina esimerkiksi ranskalaiseen tapaan valmistettujen fenkoleiden kanssa (höyrytetyt fenkolit peitetään tomaattikastikkeella, johon silputaan mustia oliiveja, ripotetaan päälle juustoraastetta ja paistetaan uunissa), fenkolin anisaromit ja Tokain leveä, hieman öljyinen jälkimaku todennäköisesti matsaavat makuhermoon. Tulemme testaamaan tämän lähitulevaisuudessa. Soave suorastaan tanssitti kanaa ja toimi täydellisesti myös katkarapujen ja avokadon seuralaisena.

Reseptejä:

Sinisimpukat talon tapaan:

Kilo sinisimpukoita
yksi (puna)sipuli
pari valkosipulinkynttä
pari porkkanaa
pari sellerinvartta
pari tomaattia
halpaa valkoviiniä
persiljaa ja muita yrttejä maun mukaan
Suolaa, pippuria

Pilko vihannekset pieniksi, heitä kattilaan ja hauduttele hetki, valkkari perään, ja kun liemi alkaa kiehua, pestyt ja peratut simpukat. Kypsennä simpukoita muutama minnuutti kattilaa ravistellen, lisää yrtit, ravistele vielä tovi ja vie heti tarjolle.

Kanapata

runsaan kilon painoinen kana tai broileri
sitruuna
yrttejä
valkosipulia
oliiviöljyä
halpaa valkoviiniä
juureksia
herkkusieniä
suolaa, pippuria

Tee yrteistä (meirami, basilika), oliiviöljystä ja valkosipulista pesto, jolla hierot kanan kauttaaltaan. Tahnaa kannattaa tunkea myös rintlihan ja nahan väliin taskuun ja linnun sisälle. Pistele sitruunaan haarukalla reikiä ja töppää se linnun takapäästä täytteeksi. Voit myös kiehauttaa sitruunan nopeasti, niin makua irtoaa enemmän. Lado vihannekset (savi)padan pohjalle, kaada pari desiä valkoviiniä pataan, lisää kana ja maun mukaan suolaa ja pippuria, kypsennä kannella peitettynä kunnes kanan liha on 80-asteista.

Nokkos-korvasienikeitto

Tuoreita ryöpättyjä nokkosia
Ryöpättyjä korvasieniä
kasvislientä
valkoviiniä tai sherryä
voita
vehnäjauhoja
kermaa
valkosipulia
suolaa pippuria

Aloita laittamalla pataan maun mukaan voita, pari ruokalusikallista vehnäjauhoja ja korvasienet. Ruskista hetki, lisää sitten nokkoset ja kasvisliemi. Lisää kerma. Mausta lopuksi sherryllä (tai valkkarilla) ja valkosipulilla.

Ruokaa ja rakkautta Venetsiassa

• Tulipa kerrankin vietettyä täydellinen loma! Alunperin piti tehdä kevätretki Roomaan, mutta edullinen lentotarjous houkutteli vaihtamaan kohdetta. Vaa'assa painoi myös se, että Finskin lentoaikataulut, varsinkin paluulennolla, olivat paremmat ja aikaa perilläoloon jäi pitkän iltapäivän verran enemmän. Minulla on ollut ennakkoluuloja Venetsiaa kohtaan, sen tunnustan heti. Kallis turistirysä, jossa asuu ikäviä ihmisiä haisevien kanavien rannalla, näin ajattelin. Todellisuuskoe antoi kuitenkin melko päinvastaisen tuloksen. Osuutensa oli matkustusajankohdalla (huhtikuu), säätilalla (+20, aurinkoista) ja onnistuneella hotellivalinnalla. Ruokapaikkojen valintakin onnistui lähes nappiin, osin onnen, osin vaiston, osin internetin ja varsin merkittävältä osin hotelli-isäntämme Matteon susoitusten ansiosta. Vanhoilta venetsiankävijöiltä olimme jo saaneetkin matkaeväiksi perussäännöt: jos se on San Marcon lähellä, se on törkeän kallis, jos sieltä näkyy vesi, se on kallis. Onneksi hintataso laskee nopeasti suhteessa Markuksen aukioon; jo muutaman korttelin päässä hinnat ovat selvästi järjellisemmällä tasolla. Hyvä kaupunginosa edullisten ja "aitojen" ravintoloiden metsästykseen on Cannaregio. Cá d'Oron vaporettoseisakkeelta Fondamenta Nuovelle asti riittää katuja ja kujia, joiden varsilla olevissa pikku ravintoloissa illastavat myös paikalliset. Vallan erinomaiseksi osoittautui Trattoria Storico (Fondamenta Nuovelta päi tultaessa yksi silte yli Campo dei Gesuitin) niinikään Vecia Barghetto (muistinvarainen kirjoitusasu) Strada Novalla; hivenen tyyriimpi, mutta kalat äärimmäisen tuoreita - perhe kalastaa itse. Läheltä Rialtoa löytyy italiaa auttavasti hallitseville ja/tai seikkailunhaluisille Hosteria Alle Botte. Lista on liitutaululla, jos siitä saa selvän ja onnistuu tilaamaan, voi olla melko varma hyvästä illallisesta (yllättävästi mutkitteleva katu on nimeltään Calle Bissa varaudu etsimään tovi). Hosterialla on kulman takana oma viiniliike, joka Matteon mukaan on Venetsian paras. Hyödyllisiä linkkejä venetsianmatkaajille tässä, tässä ja tässä.
  

La divina commedia

Italia on helppo kieli. Kunnes sitä alkaa opiskella. Matkaoppaista luntatulla fraasivarastolla pärjää mukavasti tavanomaisissa tilanteissa kuten ravintolassa, kahvilassa ja hotellissa. Tavattomissa ja epätavallisissakin tilanteissa miimiset eleet ja selkeästi lausuttu suomenkieli auttavat ihmeesti eteenpäin. Italialaisilla on kyky ymmärtää, tai vähintään kuvitella ymmärtävänsä, asioiden laajemmat merkitykset vähäisistäkin vihjeistä. Jos Italian moninaisuuteen kuitenkin retkahtaa tuntien alituista tarvetta palata sen maaperälle tutkimaan ennen tutkimatonta tai vain nauttimaan jo tutuiksi käyneistä asioista ja aistimuksista, seuraa väistämättä tarve ymmärtää paikallista puheenpartta. Sitä näkee itsensä espressokuppi edessään nojaamassa baaritiskiin ja heittämässä rentoa läppää baristan ja paikallisten porukoiden kanssa, tai keskustelemassa syvällisesti Sangiovese- ja Nebbiolo-rypälelajikkeiden eroista toscanalaisella viinitilalla. Joskus myös toivoisi voivansa lukea vaikka Italo Calvinon hienoja kirjoja alkukielellä, tai edes Giovanni Guareschin tragikoomisia Isä Camillo-tarinoita. Puhumattakaan, että saisi syventyä itse italiankielen isän Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän säkeisiin...


Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
che' la diritta via era smarrita.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ahi quanto a dir qual era e` cosa dura
esta selva selvaggia e aspra e forte
che nel pensier rinova la paura!

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.

Tant'e` amara che poco e` piu` morte;
ma per trattar del ben ch'i' vi trovai,
diro` de l'altre cose ch'i' v'ho scorte.

Edes Suomen suuri lerppahattu Eino Leino ei onnistunut taivuttamaan Danten säkeitä loppusointuiseen muotoon, vaan tyytyi vapaasti mukailemaan runon poljentoa. Siinäpä haastetta eläkepäivien ratoksi. Mutta onhan se niin, että kulttuuri aukeaa kielen kautta. Tähän mennessä olen opiskellut italiankieltä mukavuudenhaluisen ihmisen vaihtelevalla intensiteetillä kaksi ja puoli vuotta. Juuri tarpeeksi ymmärtääkseni, että en vieläkään ymmärrä. Ensimmäisen esteen kielen haltuunotolle muodostivat lukuisat pikku sanat, kuten a, e, i ja o. Italiassa a, e, i ja o tosiaan ovat sanoja, joilla sitäpaitsi on tapana muuttaa merkitystään. Sitten, kun tutustuu lauseen nelimuotoiseen taivuttamiseen suvun ja luvun mukaan, loputtomiin verbi- ja persoonamuotoihin, niiden poikkeuksiin ja poikkeuksen poikkeuksiin, alkaa olla sitä mieltä, että Dante teki varsinaisen krhunpalveluksen vanhalle kunnon latinalle. Vaan jossakin, päivätajunnan tuolla puolen alkaa silti muodostua ymmärryksen saarekkeita, kuin kokkelipiimän kokkareita, joiden avulla yksinkertaisista teksteistä saa jo kohtuudella tolkkua, ja kaikki mitä televisiossa sanotaan ei mene aivan yli hilseen. Puolisoni kuuntelee nettiradiota työn ohessa, itseltäni se ei onnistu, kun en osaa keskittyä töihin ja jättää höpinöitä taustalle, mutta kuulemma on hyvä tapa harjaannuttaa korvaa. Itse saatan lueskella ajankohtaisia tai muuten mielenkiintoisia asioita internetin ihmemaassa. Siis silloin, kun työt sallivat paikalla, mutta ei läsnä -olotilan.

Muistoja Italiasta 2006, Cinque Terre

Cinque Terressä ei liikuta autolla. Alue on viiden kylän muodostama omintakeinen kokonaisuus Ligurianmeren rannalla. Kylät, Monterosso, Vernazza, Corniglia, Manarola ja Riomagggiore, seuraavat helminauhana rosoista rannikkoa välillä vuorenharjanteilla keikkuen, välillä taas laaksoihin laskeutuen. Jyrkillä, suoraan merestä kohoaville kallioille istutetuilla viljelmillä tuotetaan alueen mukaan nimettyä mainiota valkoviiniä ja makeaa, Vin Santon tyylistä jälkiruokaviiniä Sciacchetráa.
Cinque Terre kylineen ja viinitarhoineen on kansallispuisto ja luonnonsuojelualue. Todennäköisesti täällä ovat maailman ainoat suojellut viinitarhat! Liikkumiseen on kaksi mahdollisuutta: voi kulkea kinttupolkuja pitkin viinitarhoja ja merimaisemia ihaillen tai hypätä junaan, joka puksuttaa kallioihin puhkaistujen tunneleiden läpi kylästä kylään yhtä kätevästi kuin metro Vuosaaresta Rautatieasemalle. Me jätimme auton parkkiin Monterosson kyljessä olevalle aidatulle paikoitusalueelle. Rautatieaseman turisti-infosta saimme varatuksi harmaatukkaisen signoran ylläpitämän yksityismajoituksen joka, no, menetteli siinä tilanteessa. Huone oli iso ja viileä, ovista päätellen vanha hevostalli ja rouvan henkilökohtaisen maun mukaan sisustettu, mutta sijainti oli keskeinen ja ensimmäisen illan vietimme tutustumalla Monterossoon, jossa on Cinque Terren parhaat hiekkarannat ja vilkas meininki rantabulevardeilla. Ravintolatarjonta on runsas, mutta pöytä kannattaa varata, sillä turistejakin on enemmän kuin kotitarpeiksi. Voin lämpimästi suositella ravintolaa jonka nimi on päässyt unohtumaan, mutta joka löytyy helposti kylän pienemmän hiekkarannan ja rautatiesillan välistä. Tuoreempaa ja maukkaampaa mustekalaa en ole ehkä ikinä milloinkaan syönyt, ruokaa tuli koko pöytäseurueellemme noin normaalin suomalaisen jouluaterian verran, eikä mikään ollut yhtään pahaa. Oman pikantin lisänsä ulkona syömiselle antoi päidemme yli vartin välein pyyhältävä paikallisjuna. Cinque Terren oma viini on raikasta, hapokasta ja hiukan mineraalista, se on mahtava kumppani mereneläville ja myös kasvisruualle: kotona nautimme tuomaamme paikallisen viiniosuuskunnan tuottamaa viiniä nokkosrisoton kera ja liitto oli taivaallinen.

Viiden päivän oleskelumme aikana ehdimme vierailla alueen viidestä kylästä neljässä, joista jokainen olisi voinut toimia sanakirjamääritelmänä käsitteelle pittoreski. Kehotan kaikkia alueelle matkaavia varaamaan mukaansa ensiluokkaiset kävelykengät! Meidän suosikkimme kylien joukossa oli Manarola, josta oheinen kuva on näpätty. Manarola on alueen asutuskeskuksista ehkä se rauhallisin. Rantareitti viereisellä kallionkielekkeellä killuvaan Cornigliaan on "rakastavaisten polkuna" tunnettu maisematie (jonka käyttämisestä peritään maksu, ellei satu olemaan voimassaolevaa Cinque Terre-matkakorttia, pääsee kulkemaan paikallisjunissa). Reppumatkailijoille ensiluokkaista hostellimajoitusta löytyy täältä. Myös yksityisiltä vuokraajilta huoneita kannattaa kysellä, me löysimme lomamme huipennukseksi huoneen, jonka parveke avautui suoraan merelle ja kylän pieneen kalasatamaan...

Kansallispuiston sivut, joilla on tietoa mm. ekologisesta matkailusta, retkeilyreiteistä ja paikallisista tuotteista löytyvät täältä.

Muistoja italiasta 2005, Chianciano Terme

Roomasta reissumme jatkui junalla Sienan maakuntaan Toscanassa, tarkasti sanoen Chianciano Termen pieneen kylpyläkaupunkiin. Paikkakunnan valinnan saneli ankaran nettivertailun tuloksena löytynyt residenssi, jonka off-season hinta oli viikon asumisesta varsin kohtuullinen. Junasta jäätiin Chiusin asemalla ja sitten jatkettiin mutkittelevaa maantietä paikallisbussilla ylös Toscanan vuoria ja kukkuloita Chiancianon piazzalle. Pääkadun, Via della Libertan varrelta löytyi huoneistoamme vuokraava herra Gambacurta sekä itse residenssi uudehkon kerrostalon ylimmästä kerroksesta. Kalustus oli karu, mutta tilaa sitäkin runsaammin. Olohuoneen takka, hyvä kylpyhuone, asiallinen keittiö ja kattoterassin upeat näköalat tekivät oleilustamme melkeinpä ylellistä. Talon alakerrassa piti ruokatavarakauppaa viehättävä vanhempi pariskunta, joiden kanssa asioiminen antoi haastetta hennoimmalla nupullaan olevalle kielitaidolleni. Joka tapauksessa signoren hyllyiltä löytyi vedet kielelle herauttava paikallisten viinien valikoima, ja signoran juustot ja tuoreet vihannekset loivat lomakeittiömme kulinaarisen perustan. Viinin ystävä ei maailmankartalta paljon Chiancianoa parempaa sijaintia löydä; ympärillä Chianti Classicon viljelyalueet, naapurikukkulalla jalosta viinistään tunnettu Montepulcianon kaupunki, päivämatkan päässä Brunellon kotipitäjä Montalcino sekä keskiaikaisista torneistaan ja Vernaccia-valkkaristaan kuulu San Gimingnano. Itse Chianciano Termen erikoisuus on mineraalipitoinen ja monipuolisen terveysvaikutteinen vesi, jota paitsi saa pulloissa, myös virtaa paikallisissa kylpylöissä.

Muistoja Italiasta 2005, taas Roomassa...

Rooma ei jätä talvellakaan vierailijaa kylmäksi. Joulun alla 2005 teimme jälleen pikavisiitin Ikuiseen Kaupunkiin. Tällä kertaa puolison kanssa kahdestaan. Joka vierailulla löytyy jotakin uutta, ja aina jää jotakin nähtävää; tällä kertaa keskityimme kulttuurimatkailussamme Vatikaanin tarjontaan. Pietarinkirkko museoineen ja Michelangelon freskot sikstiiniläiskappelin katossa tuli nähtyä ja koettua. Pieterinkirkon mittasuhteet häkellyttivät ja huimasivat eritoten korkeanpaikankammosta kärsivää allekirjoittanutta. Kupolin sisäpuolella kiertävä parveke aiheutti vertigon, joka pakotti painamaan selän kiviseinää vasten, puristamaan kaidetta rystyset valkoisina ja lähettämään talon isännälle pari äänetöntä paternosteria. Kupolin huipulla olevalle näköalatasanteelle en enää edes haikaillut, puoliso kiipesi sinnekin ja kehui kovasti näköaloja.

Odotellessa minulle riitti viihdykkeeksi kirkon katolla oleva matkamuistomyymälä, jossa nunnat kaupittelivat kaikenlaista pyhimysrihkamaa muovisista avaimenperistä imeliin alabasteriveistoksiin katolisille pyhiinvaeltajille ja meille tavallisille turisteille. En ostanut. Museokaupasta tuli tosin hankittua Sikstiiniläiskappelin katto tuhannen palan palapelinä. Palapelin ja konjakkipullon parissa joulunpyhät sitten kuluivatkin rattoisasti.

Kuten kaikki tietävät, Rooma on maailman barokkipääkaupunki, ja monet sen keskeisistä rakennuksista, veistoksista ja suihkulähteistä edustavat barokkia, tuota kiemurtelevaa ja rönsyilevää tyylilajia, jossa on onnistuneesti hukattu klassismin kauneusihanteet. Vaikuttavaa se on kumminkin, ja parhaimmillaan omalla tavallaan kaunista. Rooman ja barokin pääarkkitehtina hääri Gian Lorenzo Bernini, jonka käsialaa ovat mm. Pietarinkirkon pihaa kiertävät massiiviset kolumnit, Piazza Navonan suihkulähteet ja vaikkapa nämä Ponte Sant'Angelon enkelipatsaat, joiden alkuperäisversiot on tosin siirretty säiden armoilta vatikaanimuseoiden sisätiloihin.

Mittakaavan kaksinaisuuteen perustuu varmasti ainakin osa Rooman lumosta. Toisaalta kaupungin ylenpalttinen massiivisuus ja valtavat, ihmisen pienuutta ja jumalan, paavin, kuninkaan, keisarin tai berlusconin suuruutta korostavat rakennelmat, toisaalta kapeiden katujen ja pienten piazzojen loputon ja eksyttävä verkko. Hetki ja Historia leikkavat joka askeleella, ihminen ylevöityy ja hänen tulee... nälkä.

Onneksi Rooma on myös ravintoloiden kaupunki. Kaikki italialaisen keittiön tyylit ja suuntaukset ovat edustettuna, ja etnistäkin tarjontaa löytyy. Vain macdonaldseja on keskivertometropoliin verrattuna katukuvassa vähän. Runsaudenpulassa turistia lohduttaa se seikka, että huonoa ravintolaa Roomasta tuntuu olevan äärimmäisen vaikea löytää. Ainakaan itse en ole sellaiseen vielä törmännyt. Hinta-laatusuhteeltaan mainioita paikkoja tuntuvat olevan perinteiset hostariat, joissa tarjotaan roomalaisen tradition mukaista runsasta, maukasta ja kohtuullisen yksinkertaista ruokaa. Yleensä hostariat ovat perheyrityksiä, joissa isäntä hoitaa salinpuolen serviisin ja emäntä pitää padat porisemassa. Joulumatkalla söimme kerran juutalaisen ghetton alueella ihan ok paikassa (etsin artisokkaa juutalaiseen tapaan, mutta sain ihan vaan roomalaista, muuten hyvä palvelu ja mainio vitello), ja toisen kerran aivan loistavassa Arancia Blu kasvisravintolassa rautatieaseman takana Via dei Latinilla. Voin suositella kaikille, myös lihansyöjille.

Muistoja Italiasta 2005, Rooma II

Rooman voi valloittaa vain kävelemällä.

Muistoja Italiasta 2005, Rooma

Keväällä 2005 Italian turneemme suuntautui ensin Roomaan ja sieltä Toscanaan. Ikuisen Kaupungin nähtävyydet kolusimme tunnollisesti lasten kanssa. Colosseum ja Forum Romanum raunioineen eivät onnistuneet tekemään nuoriin kulttuurimatkailijoihimme sanottavaa vaikutusta. Hauskinta Roomassa taisi olla Villa Borghesen puistossa, josta sai vuokrata polkuvoimalla kulkevia ajopelejä. Kirsikkapuut aloittelivat kukkimistaan, ja ulkona tarkeni juuri ja juuri piknikille. Urheat lapsemme jaksoivat kävellä, kävellä ja kävellä. Onneksi italialainen keittiö pizzoineen ja pastoineen, ja tietenkin se jäätelö, palkitsee väsyneen turistin.