Cinque Terre uudelleen koettuna

Pakkohan sinne oli päästä uudestaan. Tällä kertaa lensimme Pisaan ja sieltä matkustimme junalla La Spezian kautta Manarolaan. Kone nousi ilmaan neljältä iltapäivällä ja juna saapui määränpäähän illalla puoli kymmenen korvilla. Taakse jäi sateinen Helsinki, tosin säätiedotukset olivat lupailleet sateita ja myrskyjä myös Cinque Terreen, ja lämpömittarin lukeman kerrottiin keikkuvan maksimissaan kahdenkymmenen asteen tuntumassa. Perillä aallot löivätkin voimallisina vasten kylän pikku sataman aallonmurtajaa. Vaahto roiskui monen metrin korkuisina valkoisina patsaina mustanpuhuvassa yössä. Paikallinen piilopirttimme on aivan rannassa, joten saimme kuunnella aaltojen pauhua aamutunneille asti. Aamun valjetessa meri rauhoittui ja taivas selkeni, eikä sen jälkeen ollut tietoakaan sen paremmin myrskyistä kuin sateistakaan. Lämpötila pysytteli päivisin miellyttävissä runsaan parinkymmenen asteen lukemissa.

Teimme sitten kokonaisen viikon ajan lähes kaikkea, mitä viiden kylän mailla kannattaa tehdä: patikoimme vuorilla, uimme meressä, vuokrasimme kanootin, maistelimme viinejä ja nautimme mahtavia aterioita loistavissa pikku ravintoloissa. Tai sitten vain istuksimme maailman parhaalla näköalaterassillamme, jossa vasen silmä ja oikea aivopuolisko voivat keskittyä pikku sataman ja naapuritalojen elämän seurailuun, kun oikea silmä ja vasen aivopuolisko laskevat Välimeren aaltoja ja niitä pitkin sataman suojiin saapuvia kalastajaveneitä.

Kesämuistoja mummolan takapihalta

Syksyn surkea harmaus pani kaivamaan esiin tämän kännykkävideon, jossa rekkumme Ronja ja tyttäremme Aino esittelevät agilityosaamistaan mummolan takapihalle improvisoidulla radalla. Ronjan agiharrastus alkoi ja päättyi pentuiässä, kun lapsilla ei vielä riittänyt pitkäjännitteisyyttä säännölliseen harjoitteluun. Viime keväänä yritimme päästä takaisin radoille, mutta silloin viisivuotias koiramme oli jo "liian vanha" aloittamaan harrastuksen uudelleen. Näin ilmeisesti siksi, että pääkaupunkiseudun seuroihin on pitkät jonot koiria, ja yli kolmevuotiaat joutuvat armotta jonon hännille. Harmillista kerrassaan. Hyötyä ei ollut siitäkään seikasta, Ronjan "rotukollega" kromfohrländer Penni voitti aikoinaan maailmanmestaruuden peräti kymmenvuotiaana. Mahdollisuuksia kehittymiseen olisi Ronjallakin vielä paljon, kuten videostakin voi päätellä. Nuorena opittu palautuu pienellä harjoittelulla nopeasti, ja kyllä se vanhakin koira tosiasiassa oppii uusia temppuja.

On rekku merelle lähtenyt

Purjehduskausi alkaa taittua seuraavan kauden odottelukaudeksi. Kameran muistikortilta purkautui muutama melko riemukas kesäinen otos. Näitä kun talvipäivän seisauksen aikaan muistaa katsella, niin vaikutus on uskoakseni kirkasvalolampun luokkaa. Ja jos joku on joskus ihmisen elämän tarkoitusta ihmetellyt, niin siihenkin löytyy kuvista vastaus: tee koirasi onnelliseksi!