La divina commedia

Italia on helppo kieli. Kunnes sitä alkaa opiskella. Matkaoppaista luntatulla fraasivarastolla pärjää mukavasti tavanomaisissa tilanteissa kuten ravintolassa, kahvilassa ja hotellissa. Tavattomissa ja epätavallisissakin tilanteissa miimiset eleet ja selkeästi lausuttu suomenkieli auttavat ihmeesti eteenpäin. Italialaisilla on kyky ymmärtää, tai vähintään kuvitella ymmärtävänsä, asioiden laajemmat merkitykset vähäisistäkin vihjeistä. Jos Italian moninaisuuteen kuitenkin retkahtaa tuntien alituista tarvetta palata sen maaperälle tutkimaan ennen tutkimatonta tai vain nauttimaan jo tutuiksi käyneistä asioista ja aistimuksista, seuraa väistämättä tarve ymmärtää paikallista puheenpartta. Sitä näkee itsensä espressokuppi edessään nojaamassa baaritiskiin ja heittämässä rentoa läppää baristan ja paikallisten porukoiden kanssa, tai keskustelemassa syvällisesti Sangiovese- ja Nebbiolo-rypälelajikkeiden eroista toscanalaisella viinitilalla. Joskus myös toivoisi voivansa lukea vaikka Italo Calvinon hienoja kirjoja alkukielellä, tai edes Giovanni Guareschin tragikoomisia Isä Camillo-tarinoita. Puhumattakaan, että saisi syventyä itse italiankielen isän Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän säkeisiin...


Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
che' la diritta via era smarrita.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ahi quanto a dir qual era e` cosa dura
esta selva selvaggia e aspra e forte
che nel pensier rinova la paura!

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.

Tant'e` amara che poco e` piu` morte;
ma per trattar del ben ch'i' vi trovai,
diro` de l'altre cose ch'i' v'ho scorte.

Edes Suomen suuri lerppahattu Eino Leino ei onnistunut taivuttamaan Danten säkeitä loppusointuiseen muotoon, vaan tyytyi vapaasti mukailemaan runon poljentoa. Siinäpä haastetta eläkepäivien ratoksi. Mutta onhan se niin, että kulttuuri aukeaa kielen kautta. Tähän mennessä olen opiskellut italiankieltä mukavuudenhaluisen ihmisen vaihtelevalla intensiteetillä kaksi ja puoli vuotta. Juuri tarpeeksi ymmärtääkseni, että en vieläkään ymmärrä. Ensimmäisen esteen kielen haltuunotolle muodostivat lukuisat pikku sanat, kuten a, e, i ja o. Italiassa a, e, i ja o tosiaan ovat sanoja, joilla sitäpaitsi on tapana muuttaa merkitystään. Sitten, kun tutustuu lauseen nelimuotoiseen taivuttamiseen suvun ja luvun mukaan, loputtomiin verbi- ja persoonamuotoihin, niiden poikkeuksiin ja poikkeuksen poikkeuksiin, alkaa olla sitä mieltä, että Dante teki varsinaisen krhunpalveluksen vanhalle kunnon latinalle. Vaan jossakin, päivätajunnan tuolla puolen alkaa silti muodostua ymmärryksen saarekkeita, kuin kokkelipiimän kokkareita, joiden avulla yksinkertaisista teksteistä saa jo kohtuudella tolkkua, ja kaikki mitä televisiossa sanotaan ei mene aivan yli hilseen. Puolisoni kuuntelee nettiradiota työn ohessa, itseltäni se ei onnistu, kun en osaa keskittyä töihin ja jättää höpinöitä taustalle, mutta kuulemma on hyvä tapa harjaannuttaa korvaa. Itse saatan lueskella ajankohtaisia tai muuten mielenkiintoisia asioita internetin ihmemaassa. Siis silloin, kun työt sallivat paikalla, mutta ei läsnä -olotilan.

Viinit alla vaalien

On tullut ryhdyttyä politiikkaan. Onneksi pesti on määräaikainen, olen nimittäin mukana tekemässä eräälle ehdokkaalle vaalikampanjaa. Koska ehdokkaani teki päätöksensä ehdolle ryhtymisestä verraten viime hetkellä, tukiryhmäkin muodostettiin pikavauhtia. On ollut upeaa huomata, että pienikin porukka osaavia ihmisiä saa aikaan melkoisesti. Vaalityössä on puolensa. Ainakin voi kuvitella vaikuttavansa valtakunnan, ja miksei tässä globalisaatioajassa koko maailmankin, asioihin. Ja samalla tutustuu uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin.

Vaalien alla jännitys tiivistyy. On aika alkaa jännittää oman ehdokkaan läpimenoa. Kaikille äänioikeutetuille ja ympäristömyönteisille Suomen kansalaisille suosittelen vaalivalvojaisjuomaksi mainiota espanjalaista luomucavaa; Can Vendrell Brut Reserva. Sen rypäleet ovat kasvaneet Penedèsin viinialueella Kataloniassa. Albet i Noya on Espanjan johtava, luomumenetelmiä käyttävä viinitalo. Viinitarhat lannoitetaan kasvattamalla niissä kolmea eri ruoholajiketta, jotka kynnetään maahan joka kevät. Tuholaisia vastaan taistellaan luomuviljelyn sallimalla hyvin miedolla kuparihydroksidilla ja paikallisilla villiyrteillä.

Luomuviljely ja sen antroposofinen versio biodynaaminen viljely ovat muuten tulossa lujaa laatuviinien markkinoille. Kiitetyimmät ja kiistellyimmät huippuviinit ovat todellista käsityötä, jossa korostuu tekijän näkemys ja paikallisen maaperän ja ilmaston luonne, terroir. Esimerkiksi Michel Chapoutierin Rhônessa tuottamia biodynaamisia huippuviinejä ei valitettavasti Alkon hyllyiltä löydy, mutta hyviä keskihintaisia luomupunkkuja on useampikin tarjolla. Koska itse tykkään saapasmaan tuotteista, suosittelen iloisesti sisilialaista Terralea sekä Veneton alueelta tulevaa Perlage Cabernetia. Molemmat italialaiseen tapaan kelpo ruokaviinejä.

Onko teilläkin nenä vinossa?

Viini! Harva harrastus on yhtä helppo aloittaa; tarvitaan vain kohtuullinen korkkiruuvi, laillinen ikä ja pikainen pistäytyminen pitkäripaisessa. Yksi pullo hyvää viiniä, kiitos! Yllättäen vastassa onkin valintojen hyllyvä hetteikkö. Punaista vai valkoista? Ruokajuomaksi vai seurusteluun? Kevyttä vai täyteläistä? Tammea vai ei? Uuden vai vanhan maailman tyyliä? Syrah vai Siraz? Alle kymmenen vai yli kaksikymmentä euroa? Suomalainen monopoli on hoitanut asiansa mallikkaasti. Hyllyillä on laaja ja monipuolisesti edustava valikoima tavaramerkkejä kaikista merkittävistä tuottajamaista. Laatutaso on yleisesti hyvä ja hinnat melkolailla kohdallaan. Pullot jämptissä järjestyksessä. Monopoli on maailmankin mittakaavassa merkittävä ostaja. Kaukana ovat ne ajat, kun etelän maista tuotiin suomalaisten kiusaksi se hapantunut rypälemehu, joka ei omiin pöytiin kelvannut. Ja onneksi monopolin henkilökunta on nykyään sekä osaavaa että palvelualtista. Olen useampaan otteeseen tietynsorttista pulloa metsästäessäni tullut todella palvelluksi. Myyjä on useammin kuin kerran etsinyt varastopäätteeltä minulle tiedon lähimmän pullon sijainnista jakeluverkostossa, tehnyt varauksen kyseiseen liikkeeseen ja ohjannut minut etsinnöissäni eteenpäin. Jos etsimääni ei ole löytynyt, minulle on osattu suositella tarpeisiini sopivaa vaihtoehtoa. Moni hyvä viinituttavuus on syntynyt myyjän suosituksesta. Ja vaikka valinta ei aina ihan nappiin menisikään palvelluksi tulemisen tunne on tärkeä. Makuasiat kun ovat aina lopulta makuasioita. Mainitunlainen hyvä vinkki on tätä pitkää talvea mallikelpoisesti lämmittänyt Fazi Battaglia Rosso Conero. Se on monella hyvällä tavalla tyypillinen italialainen: sopivan hapokas, maanläheinen, rustiikkinen, hieman tanniininen, lämmin ja vivahteikas. Ja monipuolinen, hyvä ruokaviini, rakastaa eritotenkin lammasta, mutta toimii myös tomaattisten, yrttisten kasvisruokien ja pastan sekä pizzankin kaverina. Muuten olen sitä mieltä, että luonnonkorkki on se oikea tapa sulkea viinipullo. Korkkivian uhallakin. Rakastan sitä ensimmäistä narahdusta, kun korkinavaajan kierre uppoaa luonnonkorkkiin. Se yksi narahdus riittää ylevöittämään tilanteen ja luomaan miellyttävän odotuksen tunnelman. Lempparikorkkiruuvini on muuten tarjoilijamallinen ja saatu kaupanpäällisiksi Montepulcianosta Polizianon enotecasta, josta matkaan tarttui muutamakin muistorikas pullollinen Vino Nobilea. Jos Toscanassa liikutte, älkää jättäkö kylää käymättä. Etruskien aikaiset viinikellarit ovat jo nähtävyys sinänsä. Tulipa muuten taas opittua jotakin: Montepulcianon viineissä EI käytetä Montepulciano d'Abbruzzo-rypälelajiketta, vaan pääosin Sangiovesea ja lisäksi paikallisia lajikkeita, kuten Mammoloa. Montepulciano-rypälettä on sen sijaan tuossa Marchen alueella tehdyssä Fazi Battagliassa, esimerkiksi.

Muistoja Italiasta 2006, Cinque Terre

Cinque Terressä ei liikuta autolla. Alue on viiden kylän muodostama omintakeinen kokonaisuus Ligurianmeren rannalla. Kylät, Monterosso, Vernazza, Corniglia, Manarola ja Riomagggiore, seuraavat helminauhana rosoista rannikkoa välillä vuorenharjanteilla keikkuen, välillä taas laaksoihin laskeutuen. Jyrkillä, suoraan merestä kohoaville kallioille istutetuilla viljelmillä tuotetaan alueen mukaan nimettyä mainiota valkoviiniä ja makeaa, Vin Santon tyylistä jälkiruokaviiniä Sciacchetráa.
Cinque Terre kylineen ja viinitarhoineen on kansallispuisto ja luonnonsuojelualue. Todennäköisesti täällä ovat maailman ainoat suojellut viinitarhat! Liikkumiseen on kaksi mahdollisuutta: voi kulkea kinttupolkuja pitkin viinitarhoja ja merimaisemia ihaillen tai hypätä junaan, joka puksuttaa kallioihin puhkaistujen tunneleiden läpi kylästä kylään yhtä kätevästi kuin metro Vuosaaresta Rautatieasemalle. Me jätimme auton parkkiin Monterosson kyljessä olevalle aidatulle paikoitusalueelle. Rautatieaseman turisti-infosta saimme varatuksi harmaatukkaisen signoran ylläpitämän yksityismajoituksen joka, no, menetteli siinä tilanteessa. Huone oli iso ja viileä, ovista päätellen vanha hevostalli ja rouvan henkilökohtaisen maun mukaan sisustettu, mutta sijainti oli keskeinen ja ensimmäisen illan vietimme tutustumalla Monterossoon, jossa on Cinque Terren parhaat hiekkarannat ja vilkas meininki rantabulevardeilla. Ravintolatarjonta on runsas, mutta pöytä kannattaa varata, sillä turistejakin on enemmän kuin kotitarpeiksi. Voin lämpimästi suositella ravintolaa jonka nimi on päässyt unohtumaan, mutta joka löytyy helposti kylän pienemmän hiekkarannan ja rautatiesillan välistä. Tuoreempaa ja maukkaampaa mustekalaa en ole ehkä ikinä milloinkaan syönyt, ruokaa tuli koko pöytäseurueellemme noin normaalin suomalaisen jouluaterian verran, eikä mikään ollut yhtään pahaa. Oman pikantin lisänsä ulkona syömiselle antoi päidemme yli vartin välein pyyhältävä paikallisjuna. Cinque Terren oma viini on raikasta, hapokasta ja hiukan mineraalista, se on mahtava kumppani mereneläville ja myös kasvisruualle: kotona nautimme tuomaamme paikallisen viiniosuuskunnan tuottamaa viiniä nokkosrisoton kera ja liitto oli taivaallinen.

Viiden päivän oleskelumme aikana ehdimme vierailla alueen viidestä kylästä neljässä, joista jokainen olisi voinut toimia sanakirjamääritelmänä käsitteelle pittoreski. Kehotan kaikkia alueelle matkaavia varaamaan mukaansa ensiluokkaiset kävelykengät! Meidän suosikkimme kylien joukossa oli Manarola, josta oheinen kuva on näpätty. Manarola on alueen asutuskeskuksista ehkä se rauhallisin. Rantareitti viereisellä kallionkielekkeellä killuvaan Cornigliaan on "rakastavaisten polkuna" tunnettu maisematie (jonka käyttämisestä peritään maksu, ellei satu olemaan voimassaolevaa Cinque Terre-matkakorttia, pääsee kulkemaan paikallisjunissa). Reppumatkailijoille ensiluokkaista hostellimajoitusta löytyy täältä. Myös yksityisiltä vuokraajilta huoneita kannattaa kysellä, me löysimme lomamme huipennukseksi huoneen, jonka parveke avautui suoraan merelle ja kylän pieneen kalasatamaan...

Kansallispuiston sivut, joilla on tietoa mm. ekologisesta matkailusta, retkeilyreiteistä ja paikallisista tuotteista löytyvät täältä.

Laitetaan enkelit laulamaan

Ruokakulttuuri on reseptiikkaa ja ravintoympyröitä yhtä paljon kuin kuorolaulu on nuottikirjoitusta. Tässä harvinaisessa kuvassa rakas vaimoni valmistaa enkelikuoroa aterialle, jonka sankaritenorina toimii Fazi Battaglia Rosso Conero. Siinä vasta kelpo punaviini, kannattaa valita varsinkin lampaan kaveriksi! Kuoro koostuu lammaspaistin roippeista, kirsikkatomaateista ja basilikanlehdistä, jotka oliiviöljyllä höystettynä kohta sekoitetaan pastan joukkoon. Kahdeksan kertaa kymmenestä keittiömme konserttimestarina häärii allekirjoittanut, mutta kyllä se puolisokin osaa, sen kerran kun pannunkahvaan päättää tarttua.
Ihminen on eläin joka syö elääkseen voidakseen elää syödäkseen, vai kuinka?

Muistoja italiasta 2005, Chianciano Terme

Roomasta reissumme jatkui junalla Sienan maakuntaan Toscanassa, tarkasti sanoen Chianciano Termen pieneen kylpyläkaupunkiin. Paikkakunnan valinnan saneli ankaran nettivertailun tuloksena löytynyt residenssi, jonka off-season hinta oli viikon asumisesta varsin kohtuullinen. Junasta jäätiin Chiusin asemalla ja sitten jatkettiin mutkittelevaa maantietä paikallisbussilla ylös Toscanan vuoria ja kukkuloita Chiancianon piazzalle. Pääkadun, Via della Libertan varrelta löytyi huoneistoamme vuokraava herra Gambacurta sekä itse residenssi uudehkon kerrostalon ylimmästä kerroksesta. Kalustus oli karu, mutta tilaa sitäkin runsaammin. Olohuoneen takka, hyvä kylpyhuone, asiallinen keittiö ja kattoterassin upeat näköalat tekivät oleilustamme melkeinpä ylellistä. Talon alakerrassa piti ruokatavarakauppaa viehättävä vanhempi pariskunta, joiden kanssa asioiminen antoi haastetta hennoimmalla nupullaan olevalle kielitaidolleni. Joka tapauksessa signoren hyllyiltä löytyi vedet kielelle herauttava paikallisten viinien valikoima, ja signoran juustot ja tuoreet vihannekset loivat lomakeittiömme kulinaarisen perustan. Viinin ystävä ei maailmankartalta paljon Chiancianoa parempaa sijaintia löydä; ympärillä Chianti Classicon viljelyalueet, naapurikukkulalla jalosta viinistään tunnettu Montepulcianon kaupunki, päivämatkan päässä Brunellon kotipitäjä Montalcino sekä keskiaikaisista torneistaan ja Vernaccia-valkkaristaan kuulu San Gimingnano. Itse Chianciano Termen erikoisuus on mineraalipitoinen ja monipuolisen terveysvaikutteinen vesi, jota paitsi saa pulloissa, myös virtaa paikallisissa kylpylöissä.

Tosimies tekee sen itse, osa 5

Valmista tuli! Ensimmäiset koeammunnat täydellä vetopituudella näyttivät, että jousesta tuli tarkka ja tasapainoinen ampumistyökalu. Hyvä pyssy ei tietenkään yksin riitä, vaan on vielä tehtävä jänne, nuolet, nuolikotelo, sormisuoja ja käsivarsisuoja. Paitsi, jos haluaa vain ampua. Silloin voi mennä kauppaan, ostaa koko setin ja keskittyä olennaiseen. Miehen nyt vain on tehtävä se mikä miehen on tehtävä.

Jos joku nyt tuntee halua jousentekohommaan heittäytyä, yksityiskohtaisempia neuvoja saa mm. täältä